Ei siinä kyllä, että Kutusovin aikalaiset intohimojensa sokaisemina tuomitsivat häntä tällä tavoin, vaan jälkimaailma ja historia ovat tunnustaneet Napoleonin grand'iks. Ulkomaalaiset taas pitävät Kutusovia viekkaana, leväperäisenä ja heikkotahtoisena hovimiehenä, venäläiset jonain hämäränä olentona, jonkunlaisena puupölhönä, jonka parhain ominaisuus oli hänen venäläinen nimensä.

V.

Vuosina 1812-13 syytettiin Kutusovia suorastaan virheestä. Hallitsija oli häneen tyytymätön. Eräästä armollisesta käskystä kirjotetussa historiassa sanotaan, että Kutusof oli viekas hovivalehtelija, joka pelkäsi Napoleonin nimeä ja Krasnojessa ja Beresina-joella tekemiensä virheiden kautta riisti Venäjän armeijalta maineen — mahdollisuuden saada täydellinen voitto ranskalaisista.[121]

Tämmöinen on niiden henkilöjen kohtalo, jotka eivät ole suuria, grand-homme, ja jotka eivät mahdu venäläisten järkeen, mutta he ovat kuitenkin niitä harvoja, aina yksinäisiä henkilöitä, jotka käsittäessään kaitselmuksen tahdon, taivuttavat oman tahtonsa kuuliaiseksi sille. Ymmärtämättömien viha ja ylenkatse rankaisee tämmöisiä miehiä korkeimpien lakien oivaltamisesta.

Venäläiset historioitsijat (synti ja häpeä sanoa) pitävät Napoleonia, tuota historian mitättömintä asetta, joka ei ole kertaakaan eikä missään, ei edes maanpaossa ollessaankaan osottanut ihmisarvoa, ihailun ja ihmettelyn esineenä, hän on grand. Sitä vastoin on heidän mielestään Kutusof, se mies, joka koko toimintansa ajan 1812, Borodinosta Vilnaan saakka, ei ainoatakaan kertaa enemmän töillään kuin sanoillaankaan horjahtanut päämäärästään ja joka on historian harvinaisimpia esimerkkejä uhrautuvaisuudesta ja siitä, että hän osasi käsittää nykyisyydessä tulevan tapahtuman merkityksen, jonkullainen epämääräinen ja surkuteltava olento, ja kun he puhuvat Kutusovista ja vuodesta 1812, näyttää heitä jonkunverran hävettävän.

Mutta toiselta puolen on vaikea löytää jotakuta toista historiallista henkilöä, jonka toiminta olisi niin horjumattoman vakavasti tähdännyt samaan tarkotusperään kuin hänen. On vaikea kuvitella arvokkaampaa ja kansan tahdon kanssa paremmin yhteenkäypää tarkotusperää. Vielä vaikeampaa on löytää historiasta semmoista esimerkkiä, että historiallisen henkilön omaksuma tarkotusperä olisi saavutettu niin täydellisesti kuin se, jonka saavuttamiseksi Kutusovin koko toiminta oli tähdätty 1812.

Kutusof ei puhunut koskaan pyramideilta katsovista 40 vuosisadasta, uhrauksista isänmaan hyväksi eikä siitä, mitä hän aikoo tehdä tai on tehnyt. Yleensä hän ei puhunut mitään itsestään, ei näytellyt mitään osaa, tuntui aina mitä vaatimattomimmalta ja tavallisimmalta mieheltä ja puhui mitä yksinkertaisimpia ja tavallisimpia asioita. Hän kirjotteli kirjeitä tyttärilleen ja m-me Stahlille, luki romaaneja, piti kauniiden naisten seurasta, laski leikkiä kenraalien, upseerien ja sotamiesten kanssa eikä koskaan vastustanut niitä, jotka tahtoivat todistaa hänelle omien ajatustensa pätevyyttä. Kun kreivi Rostoptshin nelisti Jauskin sillalla Moskovassa Kutusovin luo suurentelemaan siitä, kuka oli syypää Moskovan tuhoon ja sanoi: "tehän lupasitte, ettette jätä Moskovaa taistelutta", vastasi Kutusof: "enhän minä jätäkään Moskovaa taistelutta", vaikka koko kaupunki oli jätetty. Kun hallitsijan luota saapunut Araktshejef sanoi hänelle että Jermolof olisi nimitettävä tykistön päälliköksi, vastasi Kutusof: "minäkin puhuin siitä vast'ikään", vaikka hän hetkistä aikaisemmin oli puhunut muista asioista. Mitä liikutti häntä, joka silloin yksinään käsitti tapahtuman koko suuren merkityksen, se seikka, paniko kreivi Rostoptshin omaksi tahi hänen syykseen pääkaupungin onnettomuuden? Ja vielä vähemmin kiinnitti hänen mieltään se, kenet määrättiin tykistön päälliköksi.

Tämä vanha mies, joka elämän kokemuksesta oli tullut siihen vakaumukseen, että ajatukset ja sanat, jotka ovat ajatusten ilmaisukeinoja, eivät voi panna ihmisiä liikkeelle, ei puhunut ainoastaan noina kertoina, vaan monesti muulloinkin aivan sisällyksettömiä ja ensimäiseksi mieleen juolahtaneita sanoja.

Mutta tämä sama mies, joka ei pitänyt sen parempaa väliä sanoistaan, ei kuitenkaan sanonut kertaakaan toimintansa aikana yhtään semmoista sanaa, joka olisi ollut vastoin sitä ainoata tarkotusperää, jota kohti hän koko sodan ajan kulki. Mutta kun hän mielikarvaudekseen usein huomasi, ettei häntä ymmärretty, ilmaisi hän monasti mitä erilaisimmissa tilaisuuksissa pohjimmaisetkin ajatuksensa. Borodinon taistelusta pitäen, josta saakka alkoi eripuraisuus hänen ja hänen kenraaliensa välillä, oli hän ainoa, joka sanoi monta kertaa, että Borodinon taistelu on voitto ja hän pysyi tässä väitteessään sekä puheessa että raporteissaan ja tiedonannoissaan aina kuolemaansa saakka. Hän oli ainoa, joka sanoi, että Moskovan menettäminen ei ole Venäjän menettäminen. Hän vastasi Lauristonin rauhanhierontaan, ettei rauhasta voi olla puhettakaan, koska kansa tahtoo toisin. Hän yksinään puhui ranskalaisten paon aikana, että kaikki meidän kenttäliikkeemme ovat tarpeettomia, että kaikki tapahtuu itsestään paremmin, kuin me voimme toivoakaan, että viholliselle on annettava kultainen silta, että Tarutinon, Vjasman ja Krasnojen taistelut ovat tarpeettomia, että rajalle päästessä täytyy olla jonkunverran väkeä jälellä ja ettei hän anna kymmenestä ranskalaisesta yhtäkään venäläistä.