Ja hän yksinään, tuo hovimies, joksi hänet meille kuvataan, mies, joka valehtelee Araktshejeville tehdäkseen hallitsijan mieliksi, hän yksinään, tämä sama hovimies, sanoo Vilnassa, että sodan jatkaminen ulkomailla on vahingollista ja hyödytöntä ja joutuu siten hallitsijan epäsuosioon.
Pelkät sanat eivät kuitenkaan riitä todistamaan sitä, että hän silloin käsitti tapahtuman merkityksen. Hänen toimensa olivat pienimmättäkään poikkeuksetta tähdätyt kolmeen tarkotusperään: 1) jännittää kaikki voimat taisteluun ranskalaisten kanssa, 2) voittaa nämä ja 3) karkottaa Venäjältä huojentamalla mahdollisuuden mukaan kansan ja sotajoukkojen kärsimyksiä.
Hän, tuo kuhnailija Kutusof, jonka mielilause oli kärsivällisyys ja aika, joka oli pontevan toiminnan vihollinen, hän kuitenkin ryhtyy Borodinon taisteluun. Hän, se sama Kutusof, joka sanoi Austerlitzissa ennen taistelun alkua, että se menetetään, sanoi Borodinon taistelusta vastoin kaikkia muita ja vakuutti vielä kuolemaansa saakka, että se oli voitto, vaikka kaikki kenraalit väittivät sitä tappioksi ja vaikka tapahtuikin se kuulumaton kumma, että armeijan täytyi peräytyä voitetun taistelun jälkeen. Hän yksinään vaati koko ranskalaisten paon ajan, ettei olisi ryhdytty taisteluihin, jotka silloin olivat hyödyttömiä ja ettei olisi marssittu Venäjän rajan yli.
Kun tapaus nyt on seurauksineen kokonaisuudessaan silmiemme edessä, on helppo käsittää sen merkitys, ellemme sovita joukkojen toimintaan niitä tarkotusperiä, jotka piilivät muutaman kymmenkunnan miehen päässä.
Mutta miten voi tämä vanhus vastoin kaikkia muita arvata silloin tapauksen kansallisen merkityksen niin oikein, ettei hän kertaakaan toimintansa aikana erehtynyt sen suhteen?
Tämän tavattoman terävän kaukonäköisyyden lähde piili siinä kansallisessa tunteessa, joka asui hänen sydämessään kaikessa puhtaudessaan ja voimassaan.
Ainoastaan se seikka, että hänessä tunnustettiin olevan tuon tunteen, pakotti kansan siitäkään välittämättä, ettei vanhus ollut hallitsijan suosiossa, valitsemaan hänet vastoin hallitsijan tahtoa kansallisen sodan päämieheksi. Tämä tunne yksistään nosti hänet sille korkeimmalle inhimilliselle sijalle, jolla hän ylipäällikkönä jännitti kaikki voimansa pelastaakseen ja säästääkseen ihmisiä eikä suinkaan surmatakseen ja hävittääkseen heitä.
Tämä suora, vaatimaton ja siitä syystä totisesti suuri luonne ei voinut valautua siihen näennäisesti joukkoja johtavan europalaisen sankarin kaavaan, jonka historia on keksinyt.
Lakeijalle ei ole olemassa suurta henkilöä, sillä lakeijalla on — oma käsityksensä suuruudesta.