— Hei, pojat, kaikki yht'aikaa! — huusivat miehet kiskoessaan irti suurta jäätynyttä seinää, joka paukkui ja narisi liitoksistaan. Paalut alkoivat ruskaa yhä tiheämmin ja viimein retkahti aita maahan miehineen, jotka olivat rynnistäneet sitä vasten. Samassa remahtivat miehet kovaan naurun rähäkkään ja huutoon.
— Tarttukaa kiinni kaksittain! Kanget tänne! Sillä tavalla! Mihin sinä siinä työnnäkset?
— No nyt, yht'aikaa... Hoi, seis, pojat!... Tahdissa laulun kanssa!
Kaikki vaikenivat ja eräs miellyttävän pehmeä ääni alkoi vetää laulun säveltä. Kolmannen säkeen lopussa yhtyivät kaikki viimeiseen ääneen huutaen: "oooo, yht'aikaa! Pojat, kaikki!..." Mutta väkevistä ponnistuksista huolimatta ei seinä liikahtanut kuin vähän matkaa ja miesten vaijettua kuului heidän keskuudestaan raskasta läähätystä.
— Hei, pojat, kuudennen komppanian miehet! Heittiöt, pirut! Tulkaa auttamaan ... vuoroin vieraissa ollaan.
Parisenkymmentä kuudennen komppanian miestä, jotka olivat menossa kylään, tuli toveriensa avuksi ja samassa nousi viiden sylen pituinen ja kolmen sylen levyinen notkuva seinä miesten olkapäille, joita se pahasti painoi kylään kantaessa.
— Mene, mene ... vai köntistymään siinä... Etkö pääse? Ähä...
Iloista, ruokotonta rienailua kuului myötäänsä.
— Mitäs te teette? — huusi yht'äkkiä komentavalla äänellä eräs vääpeli, joka juoksi kantajia vastaan. — Tuossa mökissä on itse kenraali, vaan te, paholaisen sikiöt, rietaskidat, pidätte tämmöistä rähinää! Kyllä minä teille näytän! — kiljasi vääpeli ja iski samassa täysin voimin selkään lähimpää sotamiestä. — Ettekö voi olla hiljemmin!
Sotamiehet vaikenivat. Se sotamies, jota vääpeli oli lyönyt, alkoi voihkien pyyhkiä kasvojaan, jotka olivat särkyneet verelle, kun hän vääpelin iskusta oli horjahtanut aitaa vasten.