— Mutta missä se Petrovin riiviö on? On tainnut jäädä jälelle, — virkkoi vääpeli.
— Jo minä sen huomasin aikoja sitte, — sanoi eräs toinen.
— Minkäs sille huonokkaalle...
— Kolmannesta komppaniasta oli eilen, kuulemma, puuttunut yhdeksän miestä.
— Kummakos se on, kun pakkanen panee jalat, et siinä liiku.
— Joutavia loruja! — virkkoi vääpeli.
— Tekeekös sinun mielesi samaa? — sanoi eräs vanha sotamies nuhtelevasti sille, joka oli puhunut jalkojen palentumisesta.
— Mitä sinä oikeastaan horiset? — kivahti yht'äkkiä kimakalla, vapisevalla äänellä terävänenäinen sotamies, jota sanottiin varikseksi. — Nälkäinen huononee ja huono kuolee. Niin kuin esimerkiksi minä. En jaksa enää, — sanoi hän tiukasti vääpelille, — käske viemään hospitaaliin, jomotus ei lähde ruumiista tahi muuten jään tielle...
— No, no, älähän siinä... — virkkoi vääpeli levollisesti.
Sotamies vaikeni ja yleinen keskustelu jatkui.