— Otettiin niitä ranskalaisia tänäänkin aika katras, vaan jottapa edes yhdelläkään olisi ollut kunnolliset saappaat, ei muuta kuin riekaleita, — alkoi eräs sotamies uuden keskustelun.
— Kasakat ovat kaikki vieneet. Kun siivottiin tupaa everstille, kannettiin ranskalaiset ulos. Oikein pahasti pani, kun katseli, — virkkoi äskeinen tömistelijä. — Kun käänneltiin ja katsottiin, oli yksi vielä elossa ja örähteli jotain omalla kielellään.
— Mutta puhdasta väkeä ne ovat, pojat, — sanoi ensimäinen. — Valkeapintaisia kuin tuo koivu tuossa. Ja on niissä rohkeitakin ja, mene tiedä, jalosukuisia.
— Kummakos se on, kun sillä on värvätty kaiken säätyistä väkeä!
— Vaan meidän kielestämme eivät ymmärrä mitään, — virkkoi tömistelijä epäröivästi naurahtaen. — Kysyin eräältä, minkä kuninkaan valtakunnasta hän oli, mutta se hölötti vaan omaansa. Somaa väkeä!
— Merkillistä on se, pojat, — sanoi se sotamies, joka oli ihmetellyt ranskalaisten valkoista ihoa, — mitä Moschaiskin musikat kertoivat. Kun oli ruvettu korjaamaan kuolleita taistelupaikalta, niin mitäs luulette? Vähilleen kuukauden olivat ne siellä viruneet ja niin olivat olleet valkeita kuin paperi ja puhtaita eikä ollut hajun hiventä lähtenyt.
— Mahtoi olla kylmä? — arveli eräs joukosta.
— Pöllö! Kylmä, kun oli aivan lämmin sää! Jos olisi ollut kylmä, eivät ne meikäläisetkään olisi mädänneet. Mutta musikat sanoivat, että meikäläiset olivat olleet yltä alta mädänneet ja madoissa eikä oltu muuten voitu raahata pois kuin nenä siteissä ja naama toisaanne päin. Vaan ranskalaiset olivat olleet valkeat kuin paperi eikä ollut lähtenyt hajun hiventäkään.
Kaikki olivat hetkisen ääneti.
— Varmaankin ruuasta, — virkkoi vääpeli, — herrasruokia vetelevät.