Kukaan ei väittänyt vastaan.
— Moschaiskin musikat kertoivat vielä, että heitä oli kymmenestä kylästä ajettu sinne, missä se tappelu oli ollut ja kaksikymmentä päivää olivat kuolleita vetäneet eivätkä sittenkään olleet saaneet kaikkia pois, vaikka oli susiakin ollut, kertoivat...
— Se olikin oikea tappelu, — virkkoi eräs vanha sotamies, — vaan se on ollut ja mennyt. Näistä muista ei ole kuin miesten rasitukseksi.
— Entäs toissapäivänä kun rynnättiin! Ei tappelun näköistäkään, elävinä viskoivat aseensa ja polvilleen. Pardon, sanoivat ja siinä kaikki. Sanottiin, että Platof oli sen Polionin kaksi kertaa kopannut. Mutta kun se ei osannut sille tehdä mitään, oli se nujertautunut käsistä ja mennyt sitä tietään.
— Kylläpä osaat valeita puotella, Kiselef, annahan kun katson sinuun.
— Mitä valehtelemista siinä on, tosi kuin tosi.
— Kunhan olisi osunut minun käsiini, ei siinä olisi ollut muuta kuin mies tantereeseen ja haapakangella päähän. Sen olisi, turmelus, sietänyt.
— Oli miten oli, kyllä siitä loppu tehdään, katkotaan, tokko kohtapuoleen enää maita vaeltaa, — arveli vanha sotamies haukotellen.
Juttuaminen päättyi, sotamiehet alkoivat asettua yöteloilleen.
— Katsohan, miten tulisesti tähdet säkenöivät! Taitavat akat levittää palttinoita valkenemaan, — sanoi eräs sotamies linnunrataa ihaillen.