— No, rupeatko vielä tappelemaan? — virkko eräs sotamies leikillään Ramballelle.
— Tuhma tollikko! Pidä suusi kiinni! Mokoma musikka, — kuului eri tahoilta nuhteita leikkiä laskeneella sotamiehelle.
Sotamiehiä tuli Ramballen ympärille, hänet nostettiin kahden miehen käsiin ja lähdettiin viemään mökkiin. Ramballe laski kätensä sotamiesten kaulaan ja hoppusi mennessä:
— Oh, mes braves! Oh, mes bons, mes bons amis! Voilà des hommes! Oh, mes braves, mes bons amis,[122] — ja hän kallisti päänsä kuin lapsi toisen sotamiehen olkapäätä vasten.
Morel jäi sotamiesten pariin ja sai parhaan paikan nuotion ääressä.
Morel, pieni, vanttera ranskalainen, jonka silmät olivat tulehduksissa ja myötäänsä tihkuivat vettä ja joka oli sitonut korvilleen huivin lakin päällitse, kuten naisten tapa on, oli pukeutunut pahanpäiväiseen risaseen turkkiin. Hän oli nähtävästi hieman humaltunut ja käsi erään vieressä istuvan sotamiehen kaulassa hän lauloi käheällä, vähäväliä katkeavalla äänellä jotain ranskalaista laulua. Sotamiehet katsoivat häneen kovasti nauraen.
— Seis, seis, opetahan, miten se oli! Minä opin pian. No?... — sanoi se sotamies, jota Morel kaulaili ja joka oli iloinen laulajapoika.
— Vive Henri quatre. Vive ce roi vaillant! — veteli Morel silmää iskien. — Ce diable à quatre.[123]
— Vivarika! Viv seruvaru, sidiablaka! ... — matki sotamies, joka tosiaankin oli tavannut sanat ja luutasi kädellään.
— Aika mestari! Ha-ha-ha-ha-haa! — kajahti joka taholta rämäkkä nauru.