— Ce n'est que pour vous dire ce que je vous dis.[126]
Kutusof jätti Vilnaan suurimman osan sotajoukkoja, vaikka se oli vastoin hallitsijan tahtoa. Hänen läheisensä henkilöt sanoivat, että hän oli tavattomasti masentunut ja ruumiillisesti heikontunut tänä Vilnassa olinaikanaan. Hän ei välittänyt juuri ollenkaan armeijan asioista, teetätti kaikki kenraaleillaan ja vietti hallitsijaa odotellessaan hajanaista elämää.
Hallitsija oli lähtenyt Pietarista joulukuun 7 p:nä seurueineen, johon kuului kreivi Tolstoi, ruhtinas Volkonski, Araktshejef y.m. Hän saapui Vilnaan saman kuun 11 p:nä ja ajoi matkareessä suoraan linnan pihalle. Vaikka oli kova pakkanen, oli linnan edustalle kokoutunut satakunta kenraalia ja esikunta-upseeria täysissä paraatipuvuissa, jota paitsi Semjonovin rykmentti oli asetettu kunniavahdiksi.
Kuriiri lennätti linnan pihalle höyryävällä kolmivaljakolla hallitsijan edellä ja huusi: "tulee!" Konovnitsin juoksi sisään viemään sanaa Kutusoville, joka odotti pienessä porttivahdin huoneessa.
Hetken kuluttua ilmestyi rapuille ylipäällikön paksunharteva vartalo täydessä paraatipuvussa, rinta kirjavanaan arvomerkkejä ja suuri vatsa vyöllä tiukattuna. Hän pani hatun päähänsä, otti sormikkaat käteensä, laskeutui rappuja vaivaloisesti astuen syrjittäin portaalta toiselle ja otti raportin, joka oli valmistettu hallitsijalle annettavaksi.
Hetkisen aikaa vielä juostiin asioita, supateltiin, vielä tulla huristi eräs kolmivaljakko, vaan sitte kääntyivät kaikkien silmät linnaan kiitävään rekeen, josta näkyi keisari ja Volkonski.
Samaa ruumiillista levottomuutta, jota Kutusof oli tuntenut 50 vuoden aikana joka kerran hallitsijan lähestyessä, tunsi hän nytkin. Hän kopeloi itseään huolestuneen nopeasti, kohensi lakkiaan ja samassa hetkessä, kun hallitsija reestä noustuaan loi häneen silmänsä, ojentihe Kutusof reippaasti suoraksi, antoi raportin ja rupesi puhumaan hallitsijalle mielittelevällä, tahdikkaalla äänellään. Hallitsija katsahti nopeasti Kutusoviin kiireestä kantapäähän asti, jolloin hänen kulmakarvansa vetäytyivät tuokioksi ryppyyn, mutta samassa hän voitti tunteensa, astui kädet levällään vanhan kenraalin luo ja syleili häntä. Tämä syleily liikutti Kutusovin mieltä entisen vaikutuksen voimalla ja sydämellisellä tarkotuksellaan niin, että hän rupesi itkeä nyyhkyttämään.
Sitte tervehti hallitsija upseereja, kunniavahdistoa ja puristettuaan vielä kerran vanhuksen kättä hän nousi tämän kanssa linnaan.
Kun hallitsija nyt oli jäänyt kahden kesken sotamarsalkan kanssa, ilmaisi hän tyytymättömyytensä takaa-ajon hitauteen, Krasnojessa ja Beresina-joella tehtyihin virheisiin ja kertoi tulevan ulkomaisen sodan suunnitelmistaan. Kutusof ei väittänyt vastaan eikä tehnyt huomautuksia. Se sama alistuvainen, mitään ilmaisematon ilme, jolla hän seitsemän vuotta sitte oli ottanut vastaan keisarin käskyt Austerlitzin kentällä, kuvastui nytkin hänen kasvoillaan.
Kun Kutusof tuli ulos hallitsijan kabinetista ja kulki raskain, lyyhähtelevin askelin pää kumarassa salin poikki, pysähtyi hän jonkun äänestä.