Pierren luokse tuli Oreliin hänen ylitaloudenhoitajansa, jonka kanssa hän laski, missä määrin hänen tulonsa olivat muuttuneet. Moskovan tulipalo oli tuottanut Pierrelle ylitaloudenhoitajan laskujen mukaan noin kahden miljoonan ruplan vahingon.
Lohduttaakseen Pierreä tästä vahingosta esitti ylitaloudenhoitaja hänelle, että tulot saataisiin nousemaan, jos jätettäisiin maksamatta kreivittären velat, joita Pierre ei olisi velvollinenkaan maksamaan ja jos Pierre ei ryhtyisi korjauttamaan Moskovassa ja sen lähistöllä olevia kiinteimmistöjään, joiden vuotuinen ylläpito maksoi 80,000 ruplaa ja jotka eivät tuottaneet mitään.
— Niin, niin, se on totta, — sanoi Pierre iloisesti hymyillen. — En tosiaankaan tarvitse korjauksia. Hävitys on tehnyt minut entistä rikkaammaksi.
Mutta tammikuussa saapui Moskovasta Saveljitsh, joka kertoi Moskovan tilasta ja kustannusarviosta, jonka arkkitehti oli tehnyt talojen korjauttamisen varalta ja josta hän puhui niin kuin päätetystä asiasta. Samaan aikaan sai Pierre kirjeitä ruhtinas Vasililta ja joiltakuilta muiltakin tuttaviltaan Pietarista. Kirjeissä puhuttiin kreivittären veloista. Pierre päätti, että ylitaloudenhoitajan suunnitelma, joka alussa oli häntä miellyttänyt, ei ollut oikea, että hänen on matkustettava Pietariin suorittamaan kreivittären velat ja asetuttava sitte Moskovaan. Miksi näin oli tehtävä, sitä hän ei tiennyt, mutta toisekseen tiesi hän aivan varmasti, että niin täytyi tapahtua. Vaikka tämän päätöksen kautta hänen tulonsa vähenivät kolmella neljänneksellä, tunsi hän kuitenkin, että niin täytyi tapahtua.
Villarski oli lähdössä Moskovaan ja he päättivät matkustaa yhdessä.
Pierre oli tuntenut koko parantumisensa ajan iloa, vapautta ja elämää, mutta kun hän matkalla joutui elämän meren väljälle ulapalle ja kohtasi satoja uusia ihmisiä, kasvoi tämä tunne hänessä vielä voimakkaammaksi. Koko matkan ajan tunsi hän itsensä yhtä iloiseksi kuin koulupoika lomalla. Kaikki henkilöt, joita hän kohtasi tiellä ja kylissä, saivat hänen silmissään uuden arvon. Villarskin lakkaamattomat huomautukset Venäjän köyhyydestä, raakalaisuudesta ja takapajulla olemisesta Europasta olivat omiaan nostamaan Pierren ihastusta, sillä siinä, mikä Villarskin mielestä oli kuollutta, näki Pierre niiden elämää luovien voimien mahtavaa pulppuamista, jotka keskellä lumikenttiäkin pitivät pystyssä tuota kokonaista, erikoisasemassa olevaa, yhteistunteista kansaa. Pierre ei väittänyt Villarskia vastaan, vaan ikään kuin ollen yhtä mieltä hänen kanssaan (sillä teeskennelty yksimielisyys oli helpoin keino välttää keskustelu, josta ei olisi voinut tulla mitään), kuunteli pehmeästi hymyillen hänen puhettaan.
XV.
Yhtä vaikea kuin on selittää, miksi ja mihin rientävät muurahaiset hajotetusta keostaan, miksi toiset rientävät keosta pois, kantavat korsia, munia ja kuolleita tovereitaan, toiset taas takasin kekoon ja miksi ne yhtyvät toisiinsa, tavottavat toisiaan kiinni ja tappelevat, yhtä vaikeata olisi myöskin selittää niitä syitä, jotka panivat venäläiset ranskalaisten lähdön jälkeen kuhajamaan siinä paikassa, jota ennen oli sanottu Moskovaksi. Mutta samoin kuin tuhotun keon ympärille hajonneisiin muurahaisiin katsoessa näkyy keon täydellisestä hävityksestä huolimatta hääriskelevien sitkeydestä, jäntevyydestä ja monilukuisuudesta, että kaikki muu on joutunut tuhon omaksi paitsi joku semmoinen katoamaton, aineeton, joka muodostaa koko keon elinvoiman, samoin esiintyi Moskovakin lokakuussa, vaikkei siellä ollut viranomaisia, ei kirkkoja, ei pyhättöjä, ei rikkauksia eikä koteja, samana Moskovana, jona se oli ollut elokuussakin. Kaikki muu oli sortunut paitsi jokin aineeton, joka samalla oli suurta ja katoamatonta.
Niiden ihmisten kiihottimet, jotka kaikilta puolilta virtasivat Moskovaan sen jälkeen, kun vihollinen oli sieltä lähtenyt, olivat mitä moninaisimpia, omakohtaisia ja alussa parhaasta päästä — villejä ja eläimellisiä. Vain yksi yllyke oli kaikille yhteinen ja se oli pyrkimys päästä elämään ja toimimaan siihen paikkaan, jota ennen oli sanottu Moskovaksi.