Viikon kuluttua oli Moskovassa jo 15,000 asukasta, kahden viikon kuluttua 25,000 j.n.e. Asukasluku kasvoi kasvamistaan ja syksyllä vuonna 1813 oli se suurempi kuin vuonna 1812.
Ensimäiset venäläiset, jotka tulivat Moskovaan, olivat Winzingeroden joukon kasakkoja, läheisten kylien musikkoja ja kaupungista karanneita, lähiseuduilla piileskelleitä kaupungin asukkaita. Kun hävitettyyn Moskovaan tulleet venäläiset huomasivat kaupungissa ryöstetyn, rupesivat hekin ryöstämään. He jatkoivat ranskalaisten alkamaa työtä. Lähikylien musikkoja kävi hevoskuormittain hakemassa Moskovasta kaikellaista tavaraa, jota oli hylätty taloihin ja kaduille. Kasakat kulettivat telttoihinsa kaikki, mitä voivat. Talojen isännät kokosivat mitä suinkin löysivät muista taloista ja veivät itselleen väittäen tavaraa omakseen.
Mutta ensimäisten ryöstöjen perästä tuli toisia ja kolmansia ja rosvous kävi sikäli, kuin rosvoja lisääntyi, yhä työläämmäksi ja työläämmäksi ja muuttui entistään rajotetummaksi.
Vaikka ranskalaiset olivat tavanneet Moskovan tyhjänä, oli siinä kuitenkin jälellä elimellisen säännöllisesti eläneen kaupungin kaikki muodot: monenlaiset kaupan, käsityön, loisteliaan elämän, valtakunnallisen hallinnon ja uskonnon haarat. Nämä muodot olivat tosin elottomat, mutta ne olivat kuitenkin olemassa. Oli kauppahalleja, puoteja, makasiineja, varastoja, yleisiä kauppapaikkoja ja useimmissa oli tavaraa; oli tehtaita, käsityöpajoja; oli palatseja ja rikkaita taloja, jotka olivat täynnä loistoa ja ylellisyyttä; oli sairaaloita, vankiloita, virastoja, kirkkoja ja katedraaleja. Kuta kauemmin ranskalaiset viipyivät, sen enemmän hävisivät kaupungin elämän tämmöiset muodot ja lopulta raunioitui kaikki erottamattomaksi, elottomaksi rosvouden roukkioksi.
Kuta kauemmin ranskalaisten rosvous kesti, sen enemmän se hävitti Moskovan rikkauksia ja rosvoojien voimia. Kuta kauemmin venäläisten rosvous kesti, josta pitäen venäläiset alkoivat asettua pääkaupunkiin ja kuta enemmän oli näitä rosvouteen osallisia, sen nopeammin se palautti Moskovan rikkautta ja juonsi elämän säännölliseen uomaansa.
Paitsi ryöstäjiä tulvi Moskovaan, niin kuin tulvii veri sydämeen, kaikilta tahoilta mitä kirjavinta väkeä: talonomistajia, pappeja, ylhäisiä ja alhaisia virkamiehiä, kauppiaita, käsityöläisiä ja musikkoja.
Jo viikon kuluttua pysähdyttivät viranomaiset ne musikat, jotka olivat tulleet kaupunkiin hevosineen hakemaan tavaroita, ja pakottivat heidät vetämään kaupungista ruumiita. Kun toiset musikat saivat kuulla, minkälaiseen työhön heidän toverinsa oli pantu, toivat he kaupunkiin rukiita, kauroja ja heiniä ja laskivat kilpaillessaan toistensa hinnat aivan alas. Kirvesmiehiä tuli joka päivä mieskunnittain hyvien työansioiden toivossa ja ympäri kaupunkia alkoi nousta uusia salvoksia ja vanhoja, palaneita korjattiin. Kauppamiehet avasivat myymälöitään lautakojuissa. Rahvaan ruokaloita ja majapaikkoja perustettiin hiiltyneihin taloihin. Papit alkoivat pitää jumalanpalveluksia monissa tulelta säästyneissä kirkoissa. Lahjottajat toivat kirkkoihin ryöstettyä kirkon omaisuutta. Virkamiehet levittivät pöydilleen verkoja ja järjestivät papereitaan kaappeihin pieniin huoneisiin. Korkeimmat viranomaiset ja poliisi ryhtyivät jakamaan ranskalaisilta jäänyttä hyvyyttä. Niiden talojen isännät, joihin oli jäänyt paljon muista taloista kuletettuja esineitä, pitivät vääränä ja valittivat sitä, että kaikki tämmöiset esineet otettiin valtion huostaan; toiset taas väittivät, että kun ranskalaiset olivat kulettaneet eri taloista esineitä yhteen paikkaan, oli aivan väärin luovuttaa näitä tavaroita sen talon isännälle, johon ne oli tuotu. Haukuttiin ja lahjottiin poliisia, kirjotettiin kymmenkertaisia vahinkoarvioita palaneesta kruunun omaisuudesta ja anottiin apurahoja. Kreivi Rostoptshin kirjotteli julistuksiaan.
XVI.
Tammikuun lopulla saapui Pierre Moskovaan ja asettui asumaan erääseen palatsinsa eheänä säilyneeseen osaan. Hän kävi kreivi Rostoptshinin ja eräiden kaupunkiin palanneiden tuttaviensa luona ja aikoi parin päivän perästä lähteä Pietariin. Kaikki juhlivat voittoa, kaikki kuohui elämää hävitetyssä, mutta elpyvässä kaupungissa. Kaikki iloitsivat Pierren tulosta, kaikki tahtoivat nähdä häntä ja kaikki kyselivät häneltä, mitä hän oli nähnyt. Pierre tunsi olevansa erityisen ystävällisellä kannalla kaikkiin niihin ihmisiin, joita hän tapasi, mutta toiselta puolen oli hän aina varuillaan, jottei olisi sitonut itseään millään. Kaikkiin hänelle tehtyihin kysymyksiin, sekä tärkeisiin että vähäpätöisiin, kuten mihin hän asettuu asumaan, miten järjestää taloutensa, milloin lähtee Pietariin ja ottaisiko viedäkseen pienen laatikon, hän vastaili vain: ehkä, kyllä kait j.n.e.