— Se oli kauhea näytelmä, hylättyjä lapsia, muutamia tulessa... Minun nähteni pelastettiin yksi... Naisia, joilta kiskottiin vaatteet päältä ja raastettiin korvarenkaat... — Pierre punastui ja hämmentyi. — Silloin saapui patrulli ja vangitsi kaikki ne miehet, jotka eivät rosvonneet, minut myöskin.
— Te jätätte varmaan jotain kertomatta. Te teitte luultavasti jonkun... — sanoi Natasha ja lisäsi tuokion vaijettuaan, — hyvän työn.
Pierre jatkoi kertomustaan. Kun hän kertoi telotuksesta, aikoi hän kiertää hirveät yksityiskohdat, mutta Natasha vaati, ettei hän olisi jättänyt mitään kertomatta.
Pierre oli alkanut kertoa Karatajevista (hän oli jo noussut pöydästä kävelemään ja Natasha seurasi häntä silmillään), mutta keskeytti.
— Te ette voi aavistaa, mitenkä paljon minä opin siltä tyhmänsekaiselta mieheltä, vaikkei hän osannut edes lukea eikä kirjottua.
— Kertokaa, kertokaa — pyysi Natasha. — Missä hän nyt on?
— Hänet surmattiin melkein minun nähteni.
Pierre rupesi kertomaan heidän pakonsa viimeisistä vaiheista, Karatajevin sairaudesta (hänen äänensä vapisi koko ajan) ja kuolemasta.
Pierre ei ollut koskaan kertonut seikkailustaan sillä tavalla kuin nyt. Hänestä tuntui ikäänkuin olevan uusi merkitys kaikella sillä, mitä hän oli nähnyt ja kokenut. Kertoessaan nyt tätä kaikkea Natashalle tunsi hän sitä harvinaista nautintoa, jota naiset tuottavat miestä kuunnellessaan, mutta ei viisaat naiset, jotka kuunnellessaan koettavat joko painaa mieleensä, mitä heille puhutaan, rikastuttaakseen tietojaan ja sopivassa tilaisuudessa sanoakseen saman asian muille tahi muodostaa kuulemansa oman mielensä mukaiseksi ja toitottaa heti muille omassa ahtaassa aivokamarissa muovaillut viisaudet, — ei, vaan hän tunsi sitä nautintoa, jota saa semmoisista todellisista naisista, joilla on kyky valita ja kätkeä sydämeensä kaikki se paras, mitä vain miehessä ilmenee. Natasha oli tietämättään pelkkänä korvana, häneltä ei jäänyt huomaamatta ainoakaan Pierren sana, äänen värähdys, katse, kasvonlihasten ele eikä käsien liike. Hän poimi lennosta sanan, joka ei vielä ehtinyt päästä ilmoillekaan, kätki sen suoraan avoimeen sydämeensä ja arvaili niitä muutoksia, joita Pierren sielussa oli tapahtunut.
Ruhtinatar Maria ymmärsi ja kuunteli mielellään kertomusta, mutta hänen mieleensä oli noussut uusi ajatus, joka kokonaan valtasi hänen huomionsa: hän oli huomannut, että Natasha ja Pierre voisivat rakastaa toisiaan ja tulla onnellisiksi. Tämä ajatus, joka nyt ensi kerran oli syntynyt hänen mielessään, täytti hänen sydämensä ilolla. Kello oli 3 yöllä. Kamaripalvelijat kävivät surullisin, synkin kasvoin muuttamassa kyntteliä, mutta kukaan ei heitä huomannut.