— En, — vastasi Pierre, joka ei näyttänyt pitävän sopimattomana sitä tulkintaa, jonka ruhtinatar Maria oli antanut hänen huomautukselleen vapaudesta. — Sain sen tietää Orelissa ja te ette voi uskoa, miten kovasti se minuun koski. Me emme olleet mallikelpoisia aviopuolisoita, — sanoi hän nopeasti, katsahtaen Natashaan ja huomaten tämän kasvoilla uteliaisuutta saada kuulla, mitä hän lausuisi puolisostaan. — Kun kaksi ihmistä on riidassa keskenään, on kummallakin aina syytä. Ja kun toinen poistuu elävien joukosta, kasvaa silloin oma syyllisyys monin verroin raskaammaksi. Ja sitte hänen kuolemansa ... ilman ystäviä, ilman lohduttavaa sanaa. Minun on hyvin, hyvin sääli häntä, — lopetti hän huomaten mielihyväkseen hyväksyvän ilmeen Natashan kasvoilla.
— No, nyt te olette taas nuorimies ja kelpaatte sulhaseksi, — huomautti ruhtinatar Maria.
Pierre lensi samassa tulipunaiseksi ja hän koetti kauvan aikaa olla katsomatta Natashaan. Kun hän lopulta uskalsi katsahtaa Natashaan, olivat tämän kasvot kylmät, vakavat, jopa halveksuvatkin, kuten Pierrestä näytti.
— Oletteko tosiaankin nähneet Napoleonin ja puhelleet hänen kanssaan, kuten kerrotaan? — kysyi ruhtinatar Maria.
Pierre rupesi nauramaan.
— En kertaakaan, en koskaan. Kaikista näyttää aina tuntuvan, että vankeudessa oleminen on samaa kuin olla Napoleonin kesteissä. En ole häntä milloinkaan nähnyt enkä edes kuullutkaan hänestä. Olin paljoa kehnommassa seurassa.
Illallinen päättyi ja Pierre, joka alussa kieltäytyi kertomasta vankeudestaan, vähitellen viehtyi kertomaan.
— Mutta onhan totta, että te jäitte Moskovaan surmaamaan Napoleonia? — kysyi Natasha hieman hymyillen. — Minä oivalsin sen silloin, kun me tapasimme teidät Suharevin tornin luona. Muistatteko?
Pierre tunnusti, että asianlaita oli niin ja tästä kysymyksestä alkaen viehtyi hän ruhtinatar Marian ja varsinkin Natashan kysymysten johdosta vähitellen kertomaan seikkaperäisesti näkemiään ja kokemiaan.
Alussa hän kertoi sillä suopean pilkallisella tavallaan, jolla hän nyt arvosteli muita ja varsinkin itseään, mutta sitte, päästyään kertomaan niistä kauhuista ja kärsimyksistään, joita hän oli nähnyt, innostui hän huomaamattaan innostumistaan ja hän rupesi puhumaan sillä hillityllä mielen läikynnällä, jolla ihminen kertoo muistelujaan eletyistä ja syvälle mieleen painuneista tapahtumista. Ruhtinatar Maria katsoi pehmeästi hymyillen vuoroin Pierreen, vuoroin Natashaan. Hän näki kautta koko tämän kertomuksen Pierren ja tämän hyvyyden. Natasha, pää käsien varassa ja kasvojen ilme myötäänsä vaihdellen kertomuksen juonen mukaan, seurasi joka ainoata Pierren sanaa ja näytti tuntevan sielussaan yhdessä kertojan kanssa kaiken sen, mitä tämä puhui. Ei ainoastaan Natashan katse, vaan myöskin huudahdukset ja lyhyet kysymykset, joita hän teki, osottivat Pierrelle, että Natasha ymmärsi hänen kertomuksestaan juuri sen, minkä hän tahtoi saada sanotuksi. Näkyi, ettei Natasha käsittänyt ainoastaan sitä, mitä Pierre kertoi, vaan myöskin sen, mitä hän tahtoi saada sanotuksi, vaikka ei voinut sanoin ilmaista. Siitä lasta ja naista koskevassa tapauksesta, joiden puolustamisesta hänet oli vangittu, kertoi Pierre näin: