— Tekeehän mielesi toisinaan, vaan nyt ei. Minä en ymmärrä sinua, rakkaani, ollenkaan. Milloin on sinun ikävä, milloin et suvaitse nähdä ketään.
— En ole virkkanut ikävästäni mitään.
— Mutta itsehän sanoit, ettet tahdo häntä nähdäkään. Hän on oivallinen tyttö ja on aina sinua miellyttänyt, vaan mitä päähänpistoja sinulle nyt lie tullut. Minulta salataan kaikki.
— Ei ollenkaan, äiti kulta.
— Enhän pyydä sinua tekemään mitään epämieluista, vaan ainoastaan vierailukäynnin. Johan sitä vaatii kohteliaisuuskin... Olen sinua pyytänyt, mutta nyt en enää sekaannu koko asiaan, kun sinulla on salaisuuksia äidiltäsi.
— Minä lähden, jos tahdotte.
— Minusta se on samantekevä, itsesi tähdenhän minä.
Nikolai huokaili, pureskeli viiksiään ja levitteli kortteja koettaen siirtää äitinsä huomion muihin asioihin.
Mutta toisena, kolmantena ja neljäntenä päivänä uudistui sama keskustelu.
Rostovilaisilla käyntinsä ja Nikolain odottamattoman kylmän vastaanoton jälkeen tunnusti ruhtinatar Maria itselleen olleensa oikeassa, kun hänen mielensä ei ollut tehnyt käydä ensiksi Rostovilaisilla.