"Mitään muuta en odottanutkaan", ajatteli ruhtinatar Maria, jonka sydämessä kuohahti ylpeyden tunne. "Minulla ei ole mitään tekemistä hänen kanssaan, tahdoin vain tavata vanhaa kreivitärtä, joka on aina ollut hyvä minua kohtaan ja jolle olen suuressa kiitollisuuden velassa."
Nämä ajatukset eivät kuitenkaan tyynnyttäneet häntä, sillä katumuksen tapainen tunne vaivasi häntä aina, kun hän muisteli käyntiään. Ja vaikka hän lujasti päätti olla enää menemättä Rostovilaisille ja unohtaa koko asian, ei hän sittenkään päässyt sisäiseen varmuuteen. Kun hän kyseli itseltään, mikä häntä oikeastaan vaivasi, täytyi hänen myöntää, että se oli hänen suhteensa Rostoviin. Nikolain kylmänkohtelias käytös ei ollut johtunut hänen tunteistaan ruhtinattareen (ruhtinatar tiesi sen), vaan tuo käytös kätki jotain. Tämä jotain täytyi ruhtinattaren saada selville, ennen kuin hän voisi tulla levolliseksi.
Eräänä päivänä keskitalvella, kun ruhtinatar Maria istui veljenpoikansa lukuhuoneessa valvomassa tämän läksyjen lukemista, tultiin hänelle ilmottamaan Rostovin tulosta. Lujasti päättäen olla päästämättä näkyviin salaisuuttaan ja huolestunutta mielialaansa hän kutsui luokseen m:lle Bouriennen, jonka kanssa hän läksi vierashuoneeseen.
Ensi katsahduksella Nikolain kasvoihin huomasi ruhtinatar, että Nikolain käynnin tarkotuksena oli pelkästään kohteliaisuuden osotus, ja hän päätti käyttäytyä Nikolaita kohtaan aivan samalla tavalla, kuin tämä oli käyttäytynyt häntä kohtaan.
He keskustelivat kreivittären terveydestä, yhteisistä tuttavista ja viimeisistä sota-uutisista, ja kun ne kymmenen minuuttia, jotka hyvä tapa vaatii istumaan, ennen kuin saa nousta, olivat kuluneet, nousi Nikolai hyvästelemään.
Ruhtinatar oli m:lle Bouriennen avulla suoriutunut mainiosti keskustelusta, mutta juuri viime hetkenä, jolloin Nikolai nousi ylös, oli ruhtinatar niin kovasti kyllästynyt puhumaan siitä, joka ei ollenkaan viihdyttänyt häntä ja se ajatus, että hänelle oli aina suotu vähän iloa maailmassa, valtasi hänet niin voimakkaasti, että hän tuokioksi vaipui hajamielisyyteen, katsoi eteensä säteilevin silmin ja liikahtamatta eikä nähnyt, että Nikolai oli noussut ylös.
Nikolai katsahti ruhtinattareen, vaan haluten olla huomaamatta hänen hajamielisyyttään hän virkkoi muutamia sanoja m:lle Bouriennelle ja katsahti sitte taas ruhtinattareen. Tämä istui yhä hievahtamatta paikallaan ja hänen pehmeille kasvoilleen oli noussut kärsimyksen leima. Nikolain tuli yht'äkkiä häntä sääli ja samassa johtui hämärästi hänen mieleensä, että hän oli syynä siihen murheeseen, joka kuvastui ruhtinattaren kasvoilla. Nikolain mieli teki auttaa ruhtinatarta, sanoa hänelle jotain lohduttavaa, mutta hän ei kyennyt keksimään mitään, mitä sanoisi.
— Hyvästi, ruhtinatar, — sanoi Nikolai.
Ruhtinatar virkosi, vavahti ja huokasi raskaasti.
— Ah, pyydän anteeksi, — sanoi hän ikään kuin unesta heräten. — Joko te lähdette, kreivi? Hyvästi! Entä tyyny kreivittärelle?