— Odottakaa, minä tuon sen heti, — sanoi m:lle Bourienne ja läksi huoneesta.
Kumpikaan ei virkkanut mitään, silloin tällöin silmäilivät he toisiaan.
— Niin, ruhtinatar, — sanoi viimein Nikolai surullisesti hymyillen, — eihän siitä vielä ole pitkää aikaa kulunut, vaan miten paljon onkaan muuttunut siitä pitäen, kun ensi kerran tapasimme toisemme Bogutsharovossa. Maksaisin vaikka mitä, jos saisin sen ajan takaisin ... mutta se ei palaa.
Ruhtinatar katsoi säteilevin silmin terävästi Nikolaihin, silloin kun tämä sanoi nuo sanat, sillä hän koetti ikään kuin tavottaa Nikolain sanojen salaisen tarkotuksen päästäkseen selvyyteen Nikolain tunteista itseään kohtaan.
— Niin, niin, — virkkoi ruhtinatar. — Mutta eihän teillä ole syytä surra entisyyttä, kreivi. Mikäli ymmärrän teidän nykyistä elämäänne, tulette te sitä aina muistamaan hyvin mielellänne, sillä se uhrautuvaisuus, joka teitä nyt elähdyttää...
— En ota vastaan kiitostanne, — keskeytti Nikolai ruhtinattaren nopeasti. — Päinvastoin soimaan minä itseäni lakkaamatta... Mutta tämähän on aivan ikävä ja kuiva keskustelu.
Nikolain katse muuttui taas entisen kylmäksi ja kuivaksi. Mutta ruhtinatar Maria oli huomannut hänessä taas sen miehen, jonka hän tunsi ja jota hän rakasti ja hän puhui vain tämän miehen kanssa.
— Luulin, että olisitte sallineet sanoa sen teille, — virkkoi ruhtinatar. — Olemmehan tulleet läheisiksi ystäviksi ... teidän ja teidän kotinne kanssa ja minä luulin, ettette pitäisi sopimattomana minun osanottoani. Mutta minä olen erehtynyt, — virkkoi hän. Hänen äänensä yht'äkkiä vavahti. — En tiedä, — jatkoi hän samassa tyynnyttyään, — miksi te ennen olitte toisellainen ja...
— On tuhansia syitä miksi olin (tämän sanan hän lausui erityisen painavasti). Kiitoksia, ruhtinatar, — sanoi hän hiljaa. — Toisinaan on raskas olla.
"Vai siksi, vai siksi!" sanoi sisäinen ääni ruhtinatar Marian sydämessä. "Ei, en ole rakastanut yksistään hänen iloista, lempeää, avointa katsettaan enkä yksistään hänen kaunista muotoaan, vaan olen arvannut, että hänen rinnassaan sykkii jalo, luja ja uhrautuva sydän", ajatteli ruhtinatar Maria. "Niin, hän on nyt köyhä, vaan minä olen rikas... Siksi vain... Jospa tätä ei olisi olemassa"... Ja muistellessaan Nikolain entistä hellyyttä ja katsoessaan nyt hänen suopeihin, murheellisiin kasvoihinsa käsitti ruhtinatar yht'äkkiä syyn hänen kylmyyteensä.