Ja kun Bjelova vastasi: "lähdetään vain", murahti kreivitär vihaisesti: "siunatkoon, miten kuuro ja tyhmä!"
Yhtenä aiheena oli nuuska, joka hänestä tuntui milloin kuivalta, milloin kostealta, milloin taas huonosti hienonnetulta. Nämä ärsyttävät aiheet saivat hänen kasvonsa kellastumaan sapenkarvaisiksi ja hänen palvelijattarensa arvasivat varmoista merkeistä aina, milloin Bjelova taas tulee kuuroksi, nuuska kosteaksi ja kasvot sapenkarvaisiksi. Samoin kuin hänen piti viljellä sappeaan, piti hänen viljellä muitakin kykyjään. Kun hänen piti ajatella, tapahtui se paciencen kautta. Kun piti itkeä, oli sen aiheena kreivivainaja. Kun piti olla huolissaan, tapahtui se Nikolain ja tämän terveyden tähden. Kun piti purkaa ilkeyttä, oli sen esineenä kreivitär Maria. Kun piti harjottaa äänielimiä, joka tapahtui tavallisesti illalla seitsemättä käydessä ruokalevon jälkeen pimeässä huoneessa, silloin olivat aina esillä samat iänikuiset jutut, joiden kuuntelijoina olivat aina samat henkilöt.
Nämä vanhan kreivittären omituisuudet ymmärsi kotiväki varsin hyvin, vaikkei kukaan puhunut niistä milloinkaan, ja kaikki koettivat kaikilla mahdollisilla keinoilla tyydyttää hänen tarpeitaan. Vain toisinaan voi huomata Nikolain, Pierren, Natashan ja kreivitär Marian keskinäisistä hymyn- ja surunsekaisista katseista, että he siten ilmaisivat käsityksensä vanhasta kreivittärestä.
Nämä katseet puhuivat muutakin. Ne puhuivat, että hän oli jo elämäntehtävänsä tehnyt, ettei hän kokonaan ole sitä, miltä hän nyt näytti, että me kaikki kerran tulemme samanlaisiksi ja että oli kaunista palvella vanhusta ja hillitä itseään hänen tähtensä, joka kerran oli ollut rakas ja yhtä elämänintoinen kuin hekin, mutta nyt surkastunut ja surkuteltava. "Memonto mori" puhuivat heidän katseensa.
Ainoastaan kokonaan kehnot ja tyhmät ihmiset sekä pienet lapset kotiväestä eivät käsittäneet tätä, vaan vieroivat kreivitärtä.
XIII.
Kun Pierre vaimoineen tuli vierashuoneeseen, oli vanhalle kreivittärelle juuri tullut tarve ryhtyä ajatustyöhön eli panemaan grande pacienceä ja sen vuoksi näkyi, että vaikka hän ennen aina oli lausunut joka kerran Pierren matkalta tultua samat sanat: "vihdoinkin, jo tässä saikin odottaa, Jumalan kiitos", ja lahjoja annettaessa niinikään entiseen tapaansa: "mitäs lahjan kalleudesta, kiitos, että vanhaakin muistit", ei hän ollut mielissään Pierren tulosta tänä hetkenä, sillä se häiritsi parhaillaan meneillään olevaa peliä. Vasta kun hän oli saanut sen loppuun, rupesi hän katsomaan lahjoja. Pierre oli tuonut hänelle erittäin sirotekoisen korttikotelon, kannellisen, heleänsinisen sevresiläisen kupin, joka oli kaunistettu paimenten kuvilla, ja kultaisen nuuskarasian, jossa oli kreivin muotokuva ja joka oli Pietarissa valmistettu Pierren tilauksesta. (Kreivitär oli kauan semmoista halunnut.) Kun häntä nyt ei haluttanut itkeä, katseli hän muotokuvaa välinpitämättömästi ja oli eniten mielissään kotelosta.
— Kiitoksia, ystäväni, olet valmistanut minulle ilon, — sanoi kreivitär totuttuun tapaansa. — Parasta oli kuitenkin, että itsesi toit. Muuten ei tässä olisi tullut mitään. Saisit pitää komentoa vaimollesi. Hän on ihan kuin mieltä vailla ilman sinua. Ei näe eikä ymmärrä mitään, — puheli hän tapansa mukaan. — Katsohan, Anna Timofejevna, — lisäsi hän, — minkälaisen kotelon se poika meille toi.
Bjelova kiitteli lahjoja ja oli ihastuksissaan kankaasta.