Vihkoon oli kirjotettu ranskaksi:
"4 p:nä joulukuuta. Kun Andrei (vanhin poika) ei tänä aamuna tahtonut pukeutua, lähetti m-lle Louise hakemaan minua. Poika kiukutteli ja oli itsepäinen. Minä koetin uhata, mutta hän äksyili pahemmin. Silloin minä jätin hänet yksikseen, menin nostamaan lapsenhoitajan kanssa muita lapsia ja sanoin hänelle, etten häntä rakasta. Poika oli kauan aikaa ääneti ikään kuin ihmeissään. Sitte karkasi hän minun luokseni paitasillaan ja parahti itkemään niin surkeasti, etten saanut häntä hyvään aikaan tyyntymään. Näkyi, että hän tuskaili varsinkin siksi, että oli pahottanut minun mieltäni. Kun illalla annoin hänelle lipun, rupesi hän taas katkerasti itkemään ja suutelemaan minua. Hänet saa aina taipumaan hellyydellä."
— Minkä lipun? — kysyi Nikolai.
— Olen ruvennut antamaan vanhemmille lapsille joka ilta pikku listoja siitä, miten he ovat käyttäytyneet.
Nikolai katsahti vaimonsa säteileviin silmiin, jotka olivat luodut häneen, selaili vihkoa edelleen ja luki palan sieltä, toisen täältä. Päiväkirjaan oli merkitty lasten elämästä kaikki se, joka äidin mielestä oli ollut huomion arvoista, kerrottu piirteitä lasten luonteista ja esitetty yleisiä ajatuksia kasvatustavoista. Muistiinpanot olivat tehdyt enimmäkseen mitä vähäpätöisimmistä pikkuseikoista, mutta ne eivät olleet sellaisia äidistä eikä isästä, joka nyt ensi kerran luki tätä päiväkirjaa.
8 p:nä joulukuuta oli kirjotettu:
"Mitja telmi syödessä, Pappa kielsi antamasta hänelle torttua. Kun hän ei saanut, katsoi hän hyvin surkeasti ja ahneesti muihin lapsiin, sillä aikaa kun nämä söivät. Luulen, että rankaiseminen kieltämällä makeisten saamisen kehittää ahneutta. Sanottava Nikolaille."
Nikolai pani vihkon pois ja katsoi vaimoonsa, jonka säteilevät, kysyvät (hyväksyisikö Nikolai päiväkirjan vai ei) silmät olivat luodut häneen. Ei ollut epäilemistä, että Nikolai sekä hyväksyi päiväkirjan että oli ihastuksissaan vaimostaan.
Ehkä ei muistiinpanoja olisi tarvinnut tehdä ihan niin turhantarkasti tahi ehkä ei ollenkaan, ajatteli Nikolai, mutta toisekseen oli hän suuresti ihastuksissaan siinä vaimonsa väsymättömästä, ainaisesta sielun jännityksestä, joka tarkotti ainoastaan lasten henkistä parasta. Jos Nikolai olisi voinut tajuta tunteidensa perustan, niin olisi hän huomannut, että hänen luja, hellä, ylpeä rakkautensa vaimoonsa perustui kokonaan siihen ihmettelyyn, jota hän aina tunsi vaimonsa sielukkuuden ja sen hänelle itselleen miltei saavuttamattoman ylhäisen henkimaailman tähden, jossa hänen vaimonsa aina asui.
Nikolai oli ylpeä siitä, että hänen vaimonsa oli älykäs ja hyvä, ja hän tunsi oman mitättömyytensä vaimonsa rinnalla hengen maailmassa, mutta samalla täytti hänen sydämensä ilo siitä, että hänen vaimonsa ei ainoastaan ollut hänen omansa kaikkine sielunsa rikkauksineen, vaan myöskin oli osa hänestä itsestään.