— Tuhansin, tuhansin kerroin hyväksyn, ystäväni, — sanoi Nikolai tärkeän näköisenä ja lisäsi hetken vaiti oltuaan: — tänään käyttäydyin huonosti. Sinä et silloin ollut kabinetissa. Rupesimme väittelemään Pierren kanssa ja minä tulistuin. Minun oli mahdoton malttaa mieltäni, kun hän on sellainen lapsi. En tiedä, miten hänen kävisi koko miehen, ellei Natasha häntä pitäisi kovissa kourissa. Tiedätkö, miksi hän kävi Pietarissa?... He ovat perustaneet...
— Tiedän kyllä, — sanoi kreivitär Maria. — Natasha kertoi minulle.
— No niin, sinä siis jo tiedät, — virkkoi Nikolai tulistuen vielä muistellessaankin väittelyä. — Hän tahtoo saada minut uskomaan, että jokaisen rehellisen ihmisen täytyy nousta hallitusta vastaan, vaikka vala ja velvollisuus sitoo... Vahinko, ettet sinä ollut siellä, sillä kaikki hyökkäsivät minun kimppuuni... Denisovit ja Natashat... Merkillinen on se Natasha. Niin kovalla kuin hän miestään pitääkin, ei hän kuitenkaan osaa muuta kuin matkia miehensä sanoja, heti kun tulee tarpeen ajattelu, — sanoi Nikolai, joka oli joutunut sen voittamattoman tunteen valtaan, joka panee moittimaan kaikista läheisimpiä ja rakkaimpia henkilöitä.
Nikolai ei muistanut ollenkaan, että sen, mitä hän nyt sanoi Natashasta, olisi voinut sanoa sanasta sanaan hänestä itsestään vaimonsa suhteen.
— Olen sen huomannut, — vastasi kreivitär Maria.
— Kun sanoin Pierrelle, että velvollisuus ja vala on kaiken yläpuolella, rupesi hän todistamaan minulle senkin seitsemiä. Vahinko, ettet sinä ollut siellä. Mitä sinä olisit sanonut?
— Minun mielestäni olet aivan oikeassa, kuten jo sanoin Natashallekin. Pierre sanoo, että kaikki kärsivät, kituvat ja turmeltuvat ja että meidän velvollisuutemme on auttaa lähimäisiämme. Tietysti hän on oikeassa, — puhui kreivitär Maria, — mutta hän unohtaa, että meillä on muita, lähempiä velvollisuuksia, jotka itse Jumala on meille osottanut, ja että me voimme panna itsemme alttiiksi, mutta emme lapsiamme.
— Juuri niin, sitä samaahan minäkin sanoin hänelle, — ehätti Nikolai vakuuttamaan, josta todellakin tuntui, että hän oli sanonut samalla tavalla. — Mutta he väittävät omaansa, että lähimäisen rakkaus ja kristillisyys... Ja kaikki tämä tapahtui Nikolenkan kuullen, joka oli pujahtanut huoneeseen ja särki siellä kaikki.
— Ah, tiedätkö, Nicolas, olen hyvin usein huolissani Nikolenkan tähden, — sanoi kreivitär Maria. — Hän ei ole ollenkaan tavallinen lapsi ja minä pelkään unohtavani hänet omieni tähden. Kaikilla meillä on lapsia ja kaikilla sukulaisia ympärillä, mutta hänellä ei ole ketään. Hän saa alituisesti olla ajatustensa parissa.
— Sinun ei luullakseni tarvitse syyttää itseäsi hänen tähtensä. Minkä hellä äiti suinkin voi tehdä lapsensa edestä, sen olet sinä tehnyt ja teet hänen edestään. Ja minä iloitsen siitä. Hän on erittäin kunnon poika. Tänään kuunteli hän Pierreä ihan kuin jonkinlaisessa horrostilassa. Ja tiedätkö, mitä oli tapahtunut? Kun olimme lähdössä illalliselle, huomasin, että hän oli pilkkonut pöydältäni kaikki säpäleiksi. Hän tuli kuitenkin heti sanomaan. En ole huomannut koskaan, että hän olisi puhunut vilppiä. Hän on erittäin kunnon poika! — toisti vielä Nikolai, joka sydämessään ei pitänyt Nikolenkasta, mutta jota hänen mielensä aina teki kehua kunnon pojaksi.