Sillä aikaa, kun he näin puhelivat, paloi alhaalla Nikolenka Bolkonskin huoneessa yölamppu, kuten tavallista, sillä poika oli arka pimeässä eikä häneltä oltu saatu mitenkään pois tätä tapaa. Dessalles nukkui neljän tyynynsä välissä ja hänen roomalaisesta nenästään kuului tasaista kuorsausta. Nikolenka, joka oli äkkiä herännyt ylt'ympäri kylmässä hiessä, istui silmät selkosen selällään vuoteellaan ja tuijotti eteensä. Hänet oli herättänyt kammottava uni. Hän oli nähnyt unta, että hänellä ja Pierrellä oli ollut päässä samallaiset kypärät, kuin sotamiehillä Plutarkon kuvitetussa teoksessa. Hän kulki setä Pierren kanssa mahtavan sotajoukon etunenässä. Sotajoukon muodostivat valkeat langat, jotka häälyivät ilmassa samoin kuin ne hämähäkin verkot, joita nähdään lentelevän syksyisin ja joita Dessalles sanoi "Neitsyt Marian verkoiksi". Edessäpäin oli kunnia, yhtä häälyvä kuin nuo langatkin, mutta se oli hieman tiheämpää kudosta. Hän ja Pierre lipuivat keveästi ja iloisin mielin yhä lähemmä ja lähemmä päämäärää. Yht'äkkiä alkoivat ne langat, jotka heitä vetivät, venyä ja sotkeutua toisiinsa. He hätääntyivät. Samassa ilmestyi heidän eteensä eno Nikolai Iljitsh julmana ja uhkaavana.
"Tekö olette tuon tehneet?" kysyi hän osottaen katkottuja kyniä ja lakkatankoja. "Minä rakastan teitä, mutta Araktshejef on käskenyt minun surmata sen, joka ensimäisenä hievahtaa paikaltaan". Nikolenka vilkasi Pierreen, mutta Pierreä ei enää ollut. Pierren sijaan oli ilmestynyt — hänen isänsä ruhtinas Andrei. Isällä ei ollut muotoa eikä hahmoa, mutta hän se oli sittenkin siinä, ja kun Nikolenka näki isänsä, huumasi hänet rakkaus niin, että hän herposi voimattomaksi ja luhistui kokoon kuin luuton, hyytelöinen olento. Isä hyväili ja lohdutteli häntä, mutta eno Nikolai Iljitsh astui uhmaten yhä lähemmä ja lähemmä heitä. Kauhu valtasi Nikolenkan ja hän heräsi.
"Isä", ajatteli hän. "Isä (vaikka talossa oli kaksi ruhtinas Andrein muotokuvaa, jotka olivat hyvin hänen näköisensä, ei Nikolenka sittenkään voinut kuvitella isäänsä ihmisen hahmossa), isä tuli minun luokseni ja hyväili minua. Hän antoi minulle hyväksymisensä samoin kuin setä Pierrellekin. Mitä hän lieneekään sanonut, sen olen tekevä. Hiillyttihän Mucius Scaevola kätensä. Miksi ei minullekin kerran elämässä koittaisi sellainen hetki? Tiedän heidän tahtovan, että lukisin ja oppisin ja minä teen sen. Sitä vain pyydän Jumalalta, että minä olisin niin kuin olivat Plutarkon sankarit ja tekisin heidän tavallaan. Ja minä teen vielä paremmin kuin he, niin että koko maailma saa sen tietää ja kaikki rakastavat ja ihailevat minua." Yht'äkkiä nousi Nikolenkan rintaan kyynelten vuo ja hän hyrskähti itkemään.
— Etes-vous indisposé?[137] — kuului Dessallesin ääni.
— Non,[138] — vastasi Nikolenka ja painoi päänsä tyynyyn.
"Hän on hyvä ja kiltti, minä rakastan häntä", ajatteli hän Dessallesista. "Entä setä Pierre? Oo, hän on ihmeellinen ihminen! Entä isä? Isä! Isä! Niin, minä teen niin, että hänkin olisi siihen tyytyväinen"...
[VIITESELITYKSET:]
[1] Kerrotaan, että kreivitär parka on hyvin huonona. Lääkäri on sanonut, että se on sydämen kouristusta.
Sydämen kouristusta? Oo, se on kauhea tauti!