— Mitä sinä aijoit sanoa? Puhu vain.
— Ei, sano sinä ensin, enhän minä paljo mitään, — sanoi Natasha.
Pierre jatkoi, mistä oli alkanut. Hän selitti edelleen tyytyväisin mielin menestystään Pietarissa. Hänestä tuntui tänä hetkenä, että hänen kutsumuksensa oli luoda Venäjän ja koko maailman elämä uusille urille.
— Olen vain tahtonut sanoa, että kaikki ne aatteet, joilla on suuret ja syvät seuraukset, ovat aina yksinkertaisia. Koko minun aatteeni on siinä, että jos huonot ihmiset ovat keskenään liitossa ja muodostavat voiman, niin on rehellisten ihmisten tehtävä aivan samoin. Eikö se ole yksinkertaista?
— On.
— Mitäs sinä aijoit sanoa?
— En paljo mitään.
— Sano kuitenkin.
— Eihän se ole paljo mitään, — sanoi Natasha entistä kirkkaampi hymyn säteily kasvoilla, — aijoin vain sanoa vähän Petjasta. Kun lapsenhoitaja tuli tänään ottamaan häntä minun sylistäni, rupesi poika nauramaan, sulki silmänsä ja painautui minua vasten. Luuli varmaankin päässeensä piiloon. Hän on sanomattoman suloinen. Siinä se jo huutaakin. No, hyvää yötä!
Natasha läksi huoneesta.