— Ei, hän ei olisi hyväksynyt, — virkkoi Pierre tuokioisen mietittyään. — Meidän perhe-elämämme hän olisi kyllä hyväksynyt. Hän toivoi aina näkevänsä kaikessa kaunista, onnellista ja rauhallista ja minä näyttäisin hänelle meidät ylpein mielin. Sinä puhuit erossa olosta, mutta etpä usko, miten erityisesti sinua rakastan erossa olon jälkeen...
— Vieläkös mitä ... — oli Natasha alkamaisillaan.
— Minä en voi minään hetkenä olla sinua rakastamatta eikä enempää voi rakastaa, vaan silloin tuntuu aina erityisemmältä... Mutta ... — hän ei lausunut ajatustaan loppuun, sillä heidän katseensa sanoivat lopun.
— Kuherruskuukausista puhuminen, — sanoi yht'äkkiä Natasha, — on tyhjää lorua ja että muka onnellisinta olisi alussa. Nyt päinvastoin on onnellisinta. Kun sinä vain pysyisit kotona. Muistatko, kuinka olemme riidelleet? Ja minä olen ollut aina syyssä. Enkä minä edes muista, mistä me olemme riidelleetkään.
— Aina samasta asiasta, — sanoi Pierre hymähtäen, — mustasu...
— Ole vaiti, en siedä kuulla, — huudahti Natasha, jolloin hänen silmissään välkähti kylmä, vihainen tuli. — Näitkö hänet siellä? — lisäsi hän hieman vaiti oltuaan.
— En, ja vaikka olisin nähnytkin, en olisi tuntenut.
He olivat hetken ääneti.
— Ah, kuulehan! Kun sinä puhuit kabinetissa, katsoin koko ajan sinuun, — katkasi Natasha äänettömyyden koettaen nähtävästi karkottaa äkkiä nousseen pilven. — Te olette ihan kuin kaksi vesipisaraa, sinä ja poika. Ah, jopa on aika lähteä hänen luokseen... Mutta ei tekisi mieli erota.
He olivat vaiti muutaman sekunnin. Sitte he kumpikin yht'aikaa kääntyivät toisiinsa päin ja alkoivat puhua jotain hiljaisella äänellä. Pierre alkoi itsetyytyväisesti ja innostuneesti, Natasha hiljaisin onnen hymyin. Mutta kun he olivat alkaneet yht'aikaa, tahtoi kumpikin antaa toiselleen vuoron.