— Ei, merkillisintä Nikolaissa on se, — sanoi Pierre, — että ajatteleminen ja ajatusten vaihto on hänestä huvia, melkein pelkkää ajanviettoa. Hän kokoaa kirjastoa ja on ottanut päämääräkseen olla ostamatta uutta kirjaa ennen entisten lukemista, hänellä on Sismondit, Rousseaut, Montesquieut ... — sanoi Pierre naurahtaen. — Tiedäthän, kuinka minä häntä ... — aikoi hän lieventää arvosteluaan, mutta Natasha keskeytti hänet haluten siten huomauttaa, että se oli tarpeetonta.
— Sinä siis sanot, että ajatteleminen on hänestä huvia...
— Niin, mutta minusta on sitä kaikki muu. Minusta tuntui Pietarissa ollessani, kuin olisin nähnyt ihmisiä vain unissani. Kun minä olen syventynyt johonkuhun ajatukseen, on minusta kaikki muu huvia varten.
— Ah, kuinka ikävä, kun en nähnyt, miten lapset sinua tervehtivät, — sanoi Natasha. — Kuka oli enimmän iloissaan? Luultavasti Liisa.
— Ja sitte, — jatkoi Pierre edelleen, — sanoo Nikolai, ettei meidän tarvitse ajatella. Vaan minä en tule ilman sitä aikaan. Minä tunsin sen (ja voin sanoa sinulle), että minutta olisi Pietarissa kaikki mennyt hajalleen, sillä kukin veti omaa köyttään. Vaan minun onnistui liittää kaikki yhteen ja toisekseen oli minun ajatukseni suora ja selvä. Enhän minä sitä sano, että meidän on vastustettava sitä tai sitä. Me voimme helposti horjahtaa. Vaan minä sanoin, että käykää käsi kädessä kaikki, jotka pyritte hyvään ja ainoana tunnussanana olkoon: toimelias hyveen palveleminen. Ruhtinas Sergei on mainion viisas mies.
Natasha ei epäillyt ollenkaan, että Pierren aate oli suuri, mutta nyt häntä vaivasi eräs toinen seikka. Se oli se, että Pierre oli hänen miehensä. "Onko tosiaankin tuo yhteiskunnalle tarpeellinen ja tärkeä mies samalla myöskin minun puolisoni? Miten se on voinut käydä päinsä?" Natashan mieli teki ilmaista Pierrelle tämä. "Kukahan voisi varmasti sanoa, että hän tosiaankin on muita paljoa viisaampi?" kysyi hän itseltään ja koetteli muistaa niitä henkilöitä, joita Pierre eniten kunnioitti. Ketään näistä henkilöistä ei Pierre omista puheistaan päättäen kunnioittanut niin suuresti kuin Platon Karatajevia.
— Arvaappas, mitä nyt ajattelen? — kysyi Natasha. — Mieleeni johtui Platon Karatajef. Luuletko, että hän olisi hyväksynyt sinun nykyisen aatteesi?
Pierre ei kummastellut vähääkään tätä kysymystä, sillä hän ymmärsi vaimonsa ajatusten kulun.
— Platon Karatajevko? — sanoi hän ja vaipui miettimään nähtävästi koettaen päästä täyteen selvyyteen siitä, mitä Karatajef olisi asiasta sanonut. — Hän ... ei olisi ymmärtänyt ... tahi mahdollisesti ehkä olisikin.
— Minä rakastan sinua äärettömästi! — sanoi Natasha yht'äkkiä. — Äärettömästi, äärettömästi!