Ja työntäen luotaan koiran rahjusta, joka hyppi häntä vastaan, palasi sotamies takasin paikalleen ja istuutui. Hänen käsissään oli jotain riepuun käärittynä.
— Kas tässä, syökääpäs, barin, — sanoi hän palaten taas entiseen kunnioittavaan puhetapaan ja aukoen kääröään, josta hän antoi Pierrelle muutamia paistettuja perunoita. — Päivälliseksi oli keittoa. Maan mainioita perunoita.
Pierre ei ollut syönyt koko päivänä ja perunan haju tuntui hänestä sanomattoman hyvältä. Hän kiitti sotamiestä ja rupesi syömään.
— Maltahan, ei se noin, — sanoi sotamies naurahtaen ja otti yhden perunan. — Näin sitä pitää.
Hän otti taas kääntöpääveitsen, halkasi perunan kämmenellään kahtia, sirotti suolaa päälle ja tarjosi Pierrelle.
— Maan mainioita perunoita, — toisti hän. — Syöppäs nyt.
Pierrestä tuntui, ettei hän ollut milloinkaan syönyt maukkaampaa ruokaa.
— Ei, minusta on kaikki samantekevää, — sanoi Pierre, — mutta miksi he ampuivat ne onnettomat!... Viimeinen oli parinkymmenen iässä.
— Tss — tss ... — virkkoi pieni mies. — Älkää pahaa, älkää ... — lisäsi hän nopeasti ja aivan kuin sanat olisivat aina olleet valmiina hänen suussaan ja sieltä vahingossa lennähtäneet hän jatkoi: — Mitenkäs te, barin, tulitte näin jääneeksi Moskovaan?
— En luullut, että niin sukkelaan tulisivat. Jäin vahingossa, — vastasi Pierre.