— Mitenkä ne sinut ottivat, kotkanpoika, kotoasiko?
— Ei, olin katsomassa tulipaloa, siinä ottivat ja luulivat murhapolttajaksi.
— Mikä on tuomiota, se on vääryyttä, — tokasi pieni mies.
— Oletkos sinä kauan ollut täällä? — kysyi Pierre viimeistä perunaa pureskellen.
— Minäkö? Viime sunnuntaina ottivat Moskovasta hospitaalista.
— Kukas sinä olet, sotamieskö?
— Apsheronin rykmentin sotamiehiä. Kuumeessa olin, kuolemankielissä. Eikä meille virkattu halaistua sanaa. Kahteenkymmeneen mieheen virui meitä siellä. Eikä arvattu eikä aavistettu.
— Onkos sinun täällä ikävä? — kysyi Pierre.
— On ihan kyllälti, kotkanpoikaseni. Minun nimeni on Platon, liikanimeltä Karatajef, — lisäsi hän nähtävästi helpottaakseen Pierren puhuttelua. — Poikasena kutsuttiin palvelukseen. Eikö sitte olisi ikävä, kotkanpoikaseni! Moskova on kaupunkien äiti. Eikö etoisi ikävä sitä katsellessa! Mato kaalia kalvaa, mutta itse ennen sitä sortuu, niin puhuivat vanhan kansan ihmiset.
— Miten, miten sinä sanoit? — kysyi Pierre.