— Minäkö? — kysyi Karatajef. — Minä sanon: ei omalla voimalla, vaan Jumalan hoimalla, — sanoi hän luullen toistavansa sen, mitä äsken oli sanonut ja jatkoi samassa:
— Onhan teillä, barin, oma perutalonne? Ja koti on? Siis täydellinen liesi! Ja emäntä on? Ovatkos vanhusvanhemmat elossa? — kyseli hän.
Vaikkei Pierre nähnyt pimeän tähden, tunsi hän kuitenkin, että sotamiehen huulet vetäytyivät pidätettyyn pehmeään hymynkierteeseen näitä kysymyksiä tehdessä. Hänen mieltään nähtävästi pahotti se, ettei Pierrellä ollut vanhempia, varsinkaan äitiä.
— Vaimossa neuvon vara, anopissa avun alku, vaan ehtoisin oma emonen! — sanoi sotamies. — No entä lapsia, onkos niitä? — jatkoi hän kyselyään.
Pierren kieltävä vastaus pahotti nähtävästi taaskin hänen mieltään ja hän kiiruhti lisäämään:
— Mitäs se, nuoret ihmiset, saattaahan Jumala vielä antaa. Kunhan vain sovussa elettäisi...
— Nyt ei ole mistään väliä, — sanoi Pierre tahtomattaan.
— Soo, oletpa sinä miekkoinen miehiäsi, — väitti Platon. — Ei rutolta eikä tyrmältä mihinkään pääse.
Sotamies kohensihe parempaan asentoon ja rykäsi muutaman kerran nähtävästi valmistautuen pitkään jutteluun.
— Niin, ystävä hyvä, asuin vielä kotona, — alkoi hän. — Kontumme oli suuri, maata paljon, hyvä oli musikkojen elo eikä meidän talostamme mitään puuttunut. Seitsemän muun kanssa kulki isäukko niittämässä. Hyvästi elettiin, oikein kristityitä oltiin. Mutta silloin...