Ruhtinaan syvässä katseessa, joka ei heijastanut hänestä ulos, vaan oli painunut häneen itseensä, oli melkein vihamielisyyttä, kun hän hitaasti käänsi silmänsä sisareensa ja Natashaan.
Hän suuteli sisartaan käsi kädessä heidän tapansa mukaisesti.
— Terve, Maria, miten olet päässyt tänne? — sanoi ruhtinas yhtä tasaisella ja vieraalla äänellä kuin hänen katseensakin oli.
Jos hän olisi ujeltanut surkeasti parkumalla, niin ei parku olisi kammottanut ruhtinatar Mariaa niin kovasti kuin tuon äänen kaiku.
— Ja Nikolushkankin toitte? — sanoi ruhtinas yhtä tasaisesti ja verkkaan ja huomattavasti ponnistaen muistiaan.
— Miten on nyt sinun terveytesi? — kysyi ruhtinatar Maria ihmetellen itsekin kysymystään.
— Sitä, ystäväni, on tiedusteltava lääkäriltä, — virkkoi ruhtinas, näytti taasen tekevän ponnistuksen ollakseen ystävällinen ja sanoi pelkällä suullaan (näkyi, ettei hän ollenkaan ajatellut, mitä puhui):
— Merci, chère ami, d'être venue.[56]
Ruhtinatar Maria puristi hänen kättään. Ruhtinas rypisti hieman kasvojaan käden puristuksesta. Hän oli vaiti eikä ruhtinatarkaan tiennyt, mitä sanoa. Ruhtinatar Maria käsitti, mitä veljelle oli tapahtunut kaksi päivää sitte. Ruhtinaan sanoissa, äänen sävyssä ja varsinkin tuossa katseessa, kylmässä, melkein vihamielisessä katseessa, tuntui olevan elävälle ihmiselle kammottavaa vieraantumista kaikesta maallisesta. Ruhtinas näytti vaikeasti käsittävän kaikkea sitä, mikä oli elollista, mutta samalla tuntui, ettei hän tajunnut elollista siksi, että häneltä puuttui voimia tajuamaan, vaan siksi, että hän tajusi jotain muuta, semmoista, jota eivät elävät tajunneet eivätkä voineetkaan tajuta ja joka oli kokonaan vaivuttanut hänet valtaansa.
— Miten kummallisesti kohtalo johti meidät yhteen! — sanoi ruhtinas keskeyttäen äänettömyyden ja osottaen Natashaan. — Hän hoitaa minua herkeämättä.