Vaikka ruhtinatar Maria kuunteli, ei hän ymmärtänyt, mitä ruhtinas puhui. Hän, tuo herkkä, hentomielinen ruhtinas Andrei, kuinka voi hän puhua noin sen kuullen, jota hän rakasti ja joka rakasti häntä! Jos hän tahtoisi elää, ei hän olisi sanonut noita sanoja näin kylmän loukkaavasti. Jollei hän tietäisi kuolevansa, miksi hänen ei olisi sääli häntä, miten hän voi sanoa noin hänen kuullensa? Tämän saattoi selittää vain yhdellä tavalla, siten, että ruhtinaasta oli samantekevää ja samantekevää siksi, että jotain muuta ja paljoa tärkeämpää oli auennut ruhtinaalle.
Keskustelu oli kylmää, hajanaista ja katkesi vähäväliä.
— Maria matkusti Rjasanin kautta, — sanoi Natasha.
Ruhtinas Andrei ei huomannut, että Natasha sanoi hänen sisartaan Mariaksi, vaan Natasha, joka ruhtinaan kuullen mainitsi ruhtinatarta sillä nimellä, huomasi itse sen ensi kerran.
— Mitä sitte? — virkkoi ruhtinas Andrei.
— Hänelle oli kerrottu, että koko Moskova on palanut, ihan tyyten, että muka...
Natasha pysähtyi, puhuminen ei käynyt laatuun. Ruhtinas näytti ponnistelevan kuunnellakseen, mutta ei sittenkään kyennyt.
— Palanut kuuluu olevan, — virkkoi ruhtinas. — Se on hyvin ikävää, — ja hän rupesi katsomaan eteensä hajamielisesti viiksiään kohennellen.
— Sinä olet, Maria, tavannut kreivi Nikolain? — sanoi ruhtinas Andrei yht'äkkiä nähtävästi tehdäkseen hänen mielikseen. — Hän kirjotti tänne, että sinä olet häntä kovasti miellyttänyt, — jatkoi hän suoraan, tyynesti ja nähtävästi jaksamatta käsittää kaikkea sitä kätkettyä merkitystä, joka hänen sanoillaan oli eläville ihmisille. — Jos sinäkin mieltyisit häneen, olisi erittäin hyvä ... että te menisitte naimisiin, — lisäsi hän hieman nopeammin aivan kuin iloiten sanoista, joita hän oli kauan etsinyt ja viimein löytänyt.
Ruhtinatar Maria kuuli hänen sanansa, mutta ne eivät merkinneet hänelle mitään muuta, kuin että ne todistivat, miten pelottavan kaukana oli nyt ruhtinas kaikesta elollisesta.