Se tapahtui illalla. Hän oli, kuten tavallista päivällisen jälkeen, lievässä kuumetilassa ja hänen ajatuksensa olivat erinomaisen selvät. Sonja istui pöydän vieressä. Ruhtinas Andrei oli horroksissa. Yht'äkkiä valtasi hänet onnen tunne.
— Aa, hän tuli! — ajatteli hän.
Ja Sonjan paikalla istui tosiaankin kuulumattomin askelin huoneeseen hiipinyt Natasha.
Siitä asti kun Natasha oli alkanut hoitaa ruhtinas Andreita, oli tämä aina tuntenut tuota ruumiillista tunnetta Nataahan läsnäolosta. Natasha istui nojatuolissa syrjin ruhtinaaseen varjoten hänet kynttelin valolta ja kutoi sukkaa. (Hän oli oppinut kutomaan sukkaa siitä pitäen, kun ruhtinas Andrei oli kerran sanonut hänelle, ettei kukaan osaa niin hyvin hoitaa sairaita kuin vanhat lapsenhoitajat, jotka kutovat sukkaa ja että sukan kutomisessa on jotain tyynnyttävää.) Nataahan hoikat sormet liikuttelivat nopeasti silloin tällöin vastakkain kilahtelevia puikkoja ja hänen kumarassa olevien kasvojensa ääriviiva näkyi selvästi ruhtinaalle. Natasha liikahti, kerä oli vierähtänyt hänen polviltaan. Hän vavahti, katsahti ruhtinaaseen ja varjoten kädellään kyntteliä kumartui varovin, notkein ja varmoin liikkein, nosti kerän ja istuutui entiseen asentoonsa.
Ruhtinas katsoi häneen liikkumatta ja näki, että Natasha tarvitsi liikkeensä jälkeen huoata rinnan täydeltä, mutta Natasha ei uskaltanut sitä tehdä, vaan henkäsi usean kerran varovasti.
Troitskin luostarissa he olivat puhelleet entisyydestä ja ruhtinas Andrei oli sanonut Natashalle, että jos hän olisi terve, kiittäisi hän elämän ikänsä Jumalaa haavastaan, joka taas oli saattanut hänet Natashan pariin. Mutta sen jälkeen eivät he koskaan olleet puhuneet tulevaisuudesta.
"Olisiko se voinut tapahtua vai ei?" ajatteli ruhtinas
Andrei katsoessaan nyt Natashaan ja kuunnellessaan puikkojen vienoa, teräksistä kilinää. "Senkö tähden vain kohtalo niin kummallisesti johti meidät yhteen, että kuolisin?... Senkö tähden vain minulle kirkastui elämän onni, että eläisin valheessa? Rakastan häntä yli kaiken maailmassa. Mutta mitä mahdan sille, että rakastan häntä?" sanoi hän ja rupesi yht'äkkiä tahtomattaan voihkimaan tottumuksesta, jonka hän oli saanut kärsimystensä aikana. Kun Natasha kuuli tämän, pani hän pois sukan, kumartui katsomaan ruhtinaaseen ja huomattuaan, kuinka tämän silmät välkkyivät, hän siirtyi kevein askelin ruhtinaan luo ja kumartui.
— Ettekö nuku?
— En, olen katsonut teihin kauan. Tunsin, kun tulitte huoneeseen. Ei kukaan muu kuin te anna minulle sitä suloista rauhaa ... sitä valkeutta... Ihan tekee mieli itkeä ilosta.