Natasha siirtyi lähemmä ruhtinasta ja hänen kasvoillaan loisti riemukas ilo.
— Natasha, minä rakastan teitä liian paljon. Enemmän kuin mitään muuta maailmassa.
— Entä minä? — Natasha käännähti tuokioksi poispäin. — Miksi liian paljon? — kysyi hän.
— Miksikö liian paljon?... No, mitä te luulette, miltä tuntuu teidän sydämessänne, sisimmässä sydämessänne, jäänkö minä eloon? Miltä teistä näyttää?
— Uskon varmasti, uskon varmasti! — sanoi Natasha melkein huudahtaen ja tarttui hänen molempiin käsiinsä intohimoisin liikkein.
Ruhtinas oli hetken vaiti.
— Kuinka hyvä se olisi! — Ja hän tarttui Natashan käteen ja suuteli sitä.
Natasha oli onnellinen ja liikutettu. Vaan samassa hän muisti, että näin ei saanut olla ja että ruhtinas tarvitsi lepoa.
— Te ette ole nukkunut, — sanoi Natasha tukehduttaen ilonsa. — Koettakaa nukkua ... tehkää se.
Ruhtinas puristi Natashan kättä ja laski sen irti ja Natasha siirtyi takasin kynttelin luo ja istuutui entiseen asentoonsa. Kaksi kertaa hän käännähti katsomaan ruhtinasta, jonka silmistä päilyi häneen välkkyvä katse. Natasha pani kudokselleen määrätyn rajan ja päätti, ettei hän käänny katsomaan, ennenkun saa kudotuksi siihen saakka.