Kun hän ensi päivänä aikaiseen herättyään astui päivän pilkottaessa ulos lautakojusta ja näki ensin Novodjevitshin luostarin tummat tornit ja ristit, näki tomuisen ruohon välkkyvän huuraisessa aamukasteessa, näki Varpusvuorien kukkulat ja joen yllä kiemurtelevan, sinipunervaan etäisyyden hämyyn haipuvan metsäisen rannan, kun hän tunsi raikkaan ilman hyväilyä ja kuuli kedon yli Moskovasta lentävien naakkojen ääniä ja kun sitte yht'äkkiä idän taivaalta hulmahti aamuvalot ja pilvien takaa sukelsi esiin auringon laita ja tornit, ristit, huurre, etäisyys ja joki ja kaikki alkoi välkkyä hehkeässä valossa, tunsi Pierre uutta, ennen aavistamatonta elämän iloa ja väkevyyttä.
Ja tämä tunne ei luopunut hänestä kertaakaan vankeuden aikana, vaan se päinvastoin kasvoi hänessä sikäli, kuin hänen asemansa vaikeudet suurenivat.
Tätä tunnetta, valmiina olemista kaikkeen ja henkistä terhakkuutta, kannusti Pierressä vielä enemmän se korkea käsitys, joka kohta hänen tulonsa jälkeen lautakojuun muodostui hänestä hänen tovereissaan. Hänen kielitaitonsa, se kunnioitus, jolla ranskalaiset upseerit häntä kohtelivat, hänen vaatimattomuutensa, hän, joka antoi kaikki, mitä häneltä vain pyydettiin (hän sai upseereille tulevat 3 ruplaa viikossa), hänen voimansa, jota hän näytteli sotamiehille painamalla rautanauloja kojun seinään, hänen lempeä ystävällisyytensä kaikkia tovereitaan kohtaan, hänen tovereista käsittämätön kykynsä voida istua liikahtamatta ja mitään tekemättä ajatella — kaikki tämä oli hänen tovereistaan jonkunverran salaperäistä ja teki hänet tavallista korkeammaksi olennoksi. Ne samat ominaisuudet, jotka olivat olleet Pierrestä siinä maailmassa, jossa hän ennen oli elänyt, jollei juuri vahingollisia, niin ainakin kiusallisia, nimittäin hänen voimansa, elämän mukavuuksien halveksiminen, hajamielisyys ja vaatimattomuus, nostivat hänet nyt täällä näiden ihmisten parissa melkein sankarin asemaan. Ja Pierre tunsi, että tämä käsitys velvotti häntä.
XIII.
Lokakuun 6:nen ja 7:nen päivän välisenä yönä alkoivat ranskalaisten lähtöliikkeet. Keittiöitä ja lautakojuja särettiin, tavaroita ladottiin kuormiin, sotaväkeä ja kuormastoja läksi liikkeelle.
Kello seitsemän aikaan aamulla seisoi vankien saattojoukko kenttäpuvussa, kiiverit päässä, kiväärit olalla, reput ja suuria säkkiä selässä lautakojujen edessä valmiina lähtöön ja vilkasta ranskalaista puheentouhua, jota kirosanat säestivät, hurisi pitkin koko rintamaa.
Lautakojussa olivat kaikki valmiina, miehet olivat pukeutuneet, vöillä vyöttäytyneet, jalkineissa ja odottivat vain käskyä astua ulos. Sairas sotamies Sokolof, kalpea, laiha ja siniset renkaat silmien ympärillä, istui yksinään pukemattomana paikallaan, katseli laihuudesta pullistunein kysyvin silmin tovereihin, jotka eivät välittäneet hänestä mitään, ja voihkaili hiljaa ja määräperäisesti. Hänen voihkimisensa johtui enemmän pelosta ja surusta jäädä yksikseen oman onnensa nojaan, kuin kivusta (hän sairasti punatautia).
Pierre, jolla oli jalassa Karatajevin tekemät puolikengät, jotka tämä oli hänelle valmistanut erään ranskalaisen tuomasta tsibikistä[78] kengänpohjien paikkaamista varten, ja vyönä nuoran pätkä, meni sairaan luo ja laskeutui kyykylleen hänen eteensä.
— Älä ole milläsikään, Sokolof, eihän ne kokonaan lähde! Niillä on täällä sairaala. Sinun voi vielä käydä paremmin kuin meidän, — sanoi Pierre.