— Hyvä Jumala! Kuolema tulee! Hyvä Jumala! — voihki sotamies äänekkäämmin.
— Minä lähden niiltä vielä kysymään, — sanoi Pierre, nousi ylös ja läksi menemään ovea kohti.
Hänen lähetessään ovea tuli ulkoapäin ovea kohti se korpraali kahden sotamiehen kanssa, joka oli eilen tarjonnut hänelle piippua. Sekä korpraali että sotamiehet olivat kenttäpuvussa, rensselit selässä, kiiverit päässä ja leukahihnat alaslasketut, josta heidän kasvonsa olivat muuttuneet melkein tuntemattomiksi.
Korpraali tuli panemaan ovea kiinni päällikön käskystä. Ennen kuin vangit laskettiin ulos, olivat ne luettavat.
— Caporal, que fera-t-on du malade?...[79] — alkoi Pierre.
Mutta samassa kun hän oli tämän sanonut, joutui hän kahden vaiheille, oliko korpraali hänen tuttunsa vai joku muu tuntematon, sillä niin oudon näköinen oli nyt korpraali. Sitä paitsi kuului samassa hetkessä, kun Pierre oli tämän sanonut, kahdelta haaralta rummunpärrytystä. Korpraali rypisti kasvojaan Pierren sanojen johdosta, murahti jonkun kirosanan ja paiskasi oven kiinni. Lautakoju tuli puoli pimeäksi. Kahdelta taholta kuului räikeää rummunpärrytystä, joka saattoi kuulumattomaksi sairaan voihkinnan.
"Siinä se nyt on!... Taas se!" sanoi Pierre itselleen ja kylmät väreet juoksivat pitkin hänen selkäänsä. Korpraalin muuttuneissa kasvoissa, hänen äänensä sävyssä ja rumpujen kiihottavassa, korvia huumaavassa räminässä tunsi Pierre sitä salaperäistä, tylyä voimaa, joka pani ihmiset vastoin tahtoaan surmaamaan itsensä kaltaisia, sitä voimaa, jonka työtä hän oli nähnyt telotuksen aikana. Pelätä, koettaa karttaa tuota voimaa ja kääntyä pyytämään ja kehottamaan niitä ihmisiä, jotka olivat sen aseena, oli hyödytöntä. Sen Pierre nyt tiesi. Piti odottaa kärsivällisesti. Pierre ei mennyt enää sairaan luo eikä katsahtanutkaan häneen, vaan jäi ääneti ja synkkänä seisomaan oven viereen.
Kun lautakojun ovet avattiin ja vangit sulloutuivat ulos kuin lammaslauma toisiaan tuuppien, tunkeutui Pierre muiden edelle ja meni sen kapteenin luo, joka korpraalin sanoista päättäen oli valmis tekemään vaikka mitä Pierren tähden. Kapteeni oli myöskin kenttäpuvussa ja hänenkin kylmistä kasvoistaan näkyi sama "se", jonka Pierre oli tuntenut korpraalin sanoissa ja rumpujen räminässä.
— Filez, filez,[80] — komenteli kapteeni tuikein kasvoin katsoen ohitsensa lappautuviin vankeihin.
Pierre tiesi, että hänen yrityksensä raukeaisi turhaan, mutta hän astui kuitenkin kapteenin luo.