Oli pimeä, lämmin syysyö. Satoi jo neljättä päivää. Vaihdettuaan kahdesti hevosia ja nelistettyään puolessatoista tunnissa 30 virstaa likaista, upottavaa tietä saapui Bolhovitinof kahta käydessä yöllä Letashovkaan. Laskeuduttuaan ratsulta mökin luona, jonka vitsasaidassa oli kirjotus: "Pääesikunta" ja heitettyään hevosensa meni hän pimeään eteiseen.
— Joutuin päivystävä kenraali! Hyvin tärkeää asiaa! — virkkoi hän eräälle pimeässä eteisessä heräävälle ja sohisevalle miehelle.
— Illalla olivat hyvin kipeät, tämä on kolmas yö, kun eivät ole nukkuneet, — kuului upseeripalvelijan puolustava supatus. — Herättäkäähän ensin kapteeni.
— Asia on hyvin tärkeä, kenraali Dohturovilta, — sanoi Bolhovitinof astuessaan kopeloimalla löytämänsä avoimen oven kynnykselle.
Upseeripalvelija meni huoneeseen hänen edellään ja rupesi jotakuta herättämään.
— Herra upseeri, herra upseeri, kureli tuli.
— Mitä, mitä? Mistä? — kysyi jonkun uninen ääni.
— Dohturovilta ja Aleksei Petrovitshilta. Napoleon on Fominskojessa, — virkkoi Bolhovitinof näkemättä pimeässä, kuka oli kysyjä, mutta äänestä otaksuen, ettei se ollut Konovnitsin.
Herätetty mies haukotteli ja viruttelihe.
— Ei tekisi oikeastaan mieli herättää häntä, — virkkoi hän jotain kopeloiden. — Kovin on hän kipeä. Jospa ne ovatkin huhuja.