— Tässä on kirje, — vastasi Bolhovitinof, — ja se on käsketty heti antaa päivystävälle kenraalille.
— Odottakaahan, otan tulen. Mihin sinä, riivattu, aina panet sen? — sanoi virutteleva mies upseeripalvelijalle. (Hän oli Shtsherbinin, Konovnitsinin adjutantti.) Täällä on, täällä on, — lisäsi hän.
Upseeripalvelija iski tulta, Shtsherbinin kopeloi kyntteliä.
— Ah, heittiöt! — virkkoi hän kiukkuisesti.
Kipunoiden valossa näki Bolhovitinof kyntteliä pitävän Shtsherbininin nuoret kasvot ja etunurkassa mieshenkilön, joka vielä nukkui. Tämä oli Konovnitsin.
Kun rikkipäiset puikot syttyivät ensin siniseen liekkiin ja sitte punaiseen, sytytti Shtsherbinin talikynttelin, jonka jalalta läksi juoksemaan sitä kalunneita russakoita, ja tarkasti viestintuojaa. Bolhovitinof oli yltä alta liassa ja hihallaan pyyhkiessään oli hän ryvettänyt kasvonsa.
— Kuka on tiedon lähettänyt? — kysyi Shtsherbinin otettuaan kirjeen.
— Tieto on varma, — vastasi Bolhovitinof. — Sekä kasakat että vangit ja vakoojat kertovat kaikki yhtäpitävästi.
— Eihän sille mitä, täytyy herättää, — sanoi Shtsherbinin nousten ja mennen nurkassa makaavan luo, jolla oli yömyssy päässä ja sinelli peitteenä. — Pjotr Petrovitsh! — sanoi hän. (Konovnitsin ei liikahtanut.) Pääesikuntaan! — virkkoi adjutantti hymähtäen tietäessään, että tämä sana varmaan saa hänet hereille.
Ja yömyssyssä oleva pää kohottautuikin samassa. Konovnitsinin kauniilla, lujilla kasvoilla ja kuumeesta hehkuvilla poskilla viipyi vielä tuokioisen ajan nykyhetkestä kaukana olevia unen haaveita, mutta sitte hän äkkiä vavahti ja hänen kasvoilleen nousi luonnollisen tyyni ja luja ilme.