— No, mitä on tekeillä? Kuka lähetti? — kysyi hän heti, mutta rauhallisesti ja räpytteli silmiään valon tähden.
Kuunnellessaan upseerin ilmotusta aukasi Konovnitsin kirjeen ja luki sen. Saatuaan sen tuskin loppuun luetuksi, laski hän villasukkaiset jalkansa multalattialle ja rupesi panemaan jalkaansa. Sitte hän otti yömyssyn pois, suki tukkansa ohimoilta ja pani lakin päähänsä.
— Viivyitkö kauan matkalla? Mennään hänen armonsa luo.
Konovnitsin oli heti oivaltanut, että saapunut tieto oli ylen tärkeä ja ettei sopinut viivytellä. Tulisiko seuraus olemaan hyvä vai huono, sitä hän ei ajatellut eikä kysellyt itseltään. Se ei häntä liikuttanut. Sodan kulkuun hän ei katsonut järkensä eikä ymmärryksensä, vaan jonkun muun valossa. Hänen sydämessään oli syvä, ilmaisematon vakuutus siitä, että kaikki tulee käymään hyvin, mutta ettei siihen pitänyt uskoa ja kaikista vähimmin lausua sitä julki, vaan että piti tehdä tehtävänsä. Ja tehtävänsä hän tekikin ja uhrasi siihen kaikki voimansa.
Pjotr Petrovitsh Konovnitsinia, joka on ikään kuin säädyllistä tapaa noudattaen otettu vuoden 1812 niin sanottujen sankarien Barclay'ien, Rajevskien, Jermolovien, Platovien ja Milaradovitshien luetteloon, pidettiin samoin kuin Dohturoviakin hyvin vähäkykyisenä ja -tietoisena miehenä eikä Konovnitsin samoin kuin Dohturovkaan rakentanut milloinkaan taistelusuunnitelmia, vaan oli aina siellä, missä oli kaikista vaikeinta. Hän nukkui aina avoimien ovien takana siitä lähtien, kun hänet oli nimitetty päivyskenraaliksi ja hän oli käskenyt, että hänet oli herätettävä jokaisen viestintuojan tullessa. Taistelussa oli hän aina pahimmassa tulessa, niin että Kutusof toruskeli häntä siitä ja pelkäsi lähettää häntä taisteluihin. Ja hän oli samoin kuin Dohturovkin yksi niitä vaihtorattaita, jotka ruskamatta ja kolisematta muodostavat koneen tärkeimmän osan.
Astuessaan mökistä kosteaan, pimeään yöhön rypisti Konovnitsin kasvojaan osaksi yltyvästä päänpakotuksesta, osaksi hänen mieleensä johtuneesta vastenmielisestä ajatuksesta, kuinkahan nyt kuohahtaakaan esikuntalaisten, noiden vaikutusvaltaisten miesten pesä, kun he saavat tämän tiedon ja varsinkin Bennigsen, joka Tarutinon taistelun jälkeen oli joutunut kovaan riitaan Kutusovin kanssa ja kuinka ruvettaisiin riitelemään, antamaan erilaisia käskyjä, tekemään ehdotuksia ja kumoamaan niitä. Tämä aavistus tuntui hänestä vastenmieliseltä, vaikka hän tiesikin, ettei muuten voinut olla.
Ja Toll, jolle hän meni ilmottamaan uutta viestiä, rupesikin heti paikalla esittämään ajatuksiaan kenraalille, joka asui hänen kanssaan, vaan Konovnitsin, joka kuunteli ääneti ja väsyneesti, huomautti hänelle, että oli lähdettävä hänen armonsa luo.
XVII.
Kutusof nukkui öisin vähän, kuten yleensä vanhat ihmiset. Päivällä hän usein yht'äkkiä nukahti, mutta öisin hän virui riisuutumatta vuoteellaan enimmäkseen unetta ja mietiskeli.