Näin hän virui nytkin vuoteellaan raskas, suuri, muodoton pää pöhöisen käden varassa ja mietiskeli toisella näkevällä silmällään pimeyteen tähystäen.
Siitä saakka, kun Bennigsen, joka oli ollut kirjevaihdossa hallitsijan kanssa ja joka oli voimakkain mies esikunnassa, rupesi karttamaan Kutusovia, oli Kutusof entistä tyynempi siinä suhteessa, ettei häntä eikä hänen joukkojaan pakoteta taas ryhtymään hyödyttömiin hyökkäystoimiin. Tarutinon taistelun ja sen aaton antaman opetuksen, jota Kutusof kipeästi muisteli, pitäisi myöskin vaikuttaa samaan suuntaan, ajatteli hän.
"Heidän täytyy käsittää, että me ainoastaan menetämme hyökkäystoiminnallamme. Kärsivällisyys ja aika, ne ne ovat minun sota-urhojani!" ajatteli hän. Hän tiesi, ettei pidä reväistä omenaa, silloin kun se vielä on viheriä. Se putoaa itsestään, kun on ehtinyt kypsyä, vaan jos sen repäsee viheriänä, joutuu sekä omena että puu pilalle ja itsellekin koituu vahinko. Hän tiesi kokeneena metsästäjänä, että eläin oli haavottunut ja haavottunut niin, kuin ainoastaan koko venäläinen voima voi sen haavottaa, mutta kuolettavastiko vai ei, se seikka oli vielä selvittämättä. Lauristonin ja Berthemyn kirjeistä ja partiojoukkojen ilmotuksista oli Kutusof nyt saanut tietää melkein varmasti, että eläin oli haavottunut kuolettavasti. Mutta tarvittiin vielä uusia todistuksia ja sen vuoksi piti odottaa.
"Niiden mieli tekee juosta katsomaan, miten ne ovat sen tappaneet. Odottakaa, saatte sen vielä nähdä. Yhä liikkeitä, yhä hyökkäyksiä!" ajatteli hän. "Mitä varten? Pelkästään kunnostautumisen tähden! Niinkuin olisi jotain iloista siinä, että saa tapella. Ne ovat kuin lapsia, joista ei pääse tolkulle, miten asia on ollut, koska kaikki tahtovat näyttää, miten he osaavat tapella. Mutta nyt ei ole siitä kysymys."
"Ja miten taidokkaasti sommiteltuja liikkeitä ne minulle esittävät! Niistä tuntuu, että kun ne ovat keksineet pari kolme mahdollisuutta (hän muisti Pietarista saapunutta yleistä suunnitelmaa), he ovatkin keksineet kaikki. Mutta niitä on lukematon paljous!"
Ratkaisematon kysymys siitä, oliko Borodinossa isketty haava kuolettava vaiko ei, oli jo kokonaisen kuukauden askaroittanut Kutusovin ajatuksia. Ensiksikin, Ranskalaiset olivat vallanneet Moskovan. Toiseksi tunsi Kutusof aivan varmasti koko olennollaan, että sen kauhean iskun, jonka lyömiseen hän oli yhdessä kaikkien venäläisten kanssa jännittänyt kaikki voimansa, piti olla kuolettavan. Mutta todistuksia täytyi välttämättömästi olla ja hän oli jo odottanut niitä kuukauden päivät, mutta kuta enemmän aika kului, sitä kärsimättömämmäksi hän tuli. Viruessaan vuoteellaan unettomina öinä teki hän aivan samoin kuin tuo kokemattomien kenraalien parvi juuri sitä samaa, josta hän heitä moitti. Hän koetti samoin kuin tuo parvikin keksiä kaikkia mahdollisia sattuman kauppoja, mutta eroa oli vain se, ettei hän perustanut mitään otaksumiinsa ja ettei hän nähnyt niitä paria kolmea, vaan tuhansia. Kuta etemmä hän ajatuksissaan pääsi, sitä enemmän niitä ilmestyi hänen mieleensä. Hän arvaili jos minkälaisia Napoleonin armeijan tai sen osien liikkeitä. Napoleon saattaisi marssia Pietaria kohti, hyökätä hänen kimppuunsa, saartaa hänet ja voisi käydä niinkin (tätä hän pelkäsi pahimmin), että Napoleon ryhtyy vastustamaan häntä hänen aseellaan ja jää Moskovaan odottamaan häntä. Kutusof ajatteli myöskin sitä, että Napoleonin armeija marssisi takasin, Mediniin ja Juhnoviin. Ainoa seikka, jota hän ei osannut arvata, oli se, joka jo oli tapahtunut, sillä hän ei aavistanut Napoleonin joukkojen mieletöntä, hätäistä ryöppyämistä yhdentoista ensimäisen päivän kuluessa Moskovasta lähdön jälkeen, ryöppyämistä, joka oli tehnyt mahdolliseksi sen, jota Kutusof ei uskaltanut edes ajatellakaan: ranskalaisten perinpohjaista tuhoamista. Dorohovin tiedonannot Broussierin liikkeistä, partiomiesten kertomukset Napoleonin armeijan tukalasta tilasta, huhut Moskovasta lähdön hankkeista, kaikki tämä vahvisti otaksumaa, että Ranskan armeija on muserruksissa ja on pakoon lähdössä. Mutta nämä olivat vain semmoisia otaksumia, jotka tuntuivat tärkeiltä nuorukaisista, vaan ei Kutusovista. Hän tiesi 60-vuotisesta kokemuksestaan, mikä arvo on annettava huhuille, tiesi, miten taipuvaisia ovat ne ihmiset, jotka jotain haluavat, ryhmittämään kaikki tiedot sillä tavoin, että ne ikään kuin vahvistavat halun esineen, ja hän tiesi, miten herkästi tällöin unohdetaan kaikki vastakkainen. Ja kuta enemmän Kutusof asiaa ajatteli, sitä vähemmän antoi hän itsensä uskoa sitä. Tämä kysymys oli vallannut kaikki hänen sielunsa voimat. Kaikki muu oli hänestä ainoastaan elämän vaatimusten koneellista täyttämistä. Tämmöisenä elämän vaatimusten täyttämisenä ja mukautumisena niihin olivat hänen keskustelunsa esikuntalaistensa kanssa, kirjeet m-me Stahlille, joita hän oli kirjottanut Tarutinosta, romaanien lukeminen, palkintojen jakaminen, kirjevaihto Pietarin kanssa j.n.e. Mutta ranskalaisten tuho, jonka ainoastaan hän aavisti, oli hänen ainoa sisin toivonsa.
Yöllä 11 p:nä lokakuuta hän virui ruumis käsivarassa ja ajatteli tätä.
Viereisessä huoneessa alettiin liikkua, sieltä kuului Toll'in, Konovnitsinin ja Bolhovitinovin askelia.
— Hoi, kuka siellä? Käykää sisään, sisään! Mitä uutta? — huudahti sotamarsalkka heille.
Sillä aikaa kun lakeija sytytti kyntteliä, kertoi Toll viestien sisällön.