— Kuka ne on tuonut? — kysyi Kutusof niin kylmän ankarin kasvoin, että ne hämmästyttivät Tollia, kun kyntteli oli syttynyt.
— Epäilemisen varaa ei ole vähääkään, teidän armonne.
— Käske, käske hänet tänne!
Kutusof istui toinen jalka riipuksissa sängystä ja suuri vatsa pöngällään toista, ristissä olevaa jalkaa vasten. Hän siristeli näkevää silmäänsä voidakseen paremmin tarkastaa lähettiä ja ikäänkuin haluten lukea tämän piirteistä sitä, mikä askaroitti hänen omia ajatuksiaan.
— Sano, sano, poikaseni, — sanoi hän Bolhovitinoville hiljaisella, vanhanvoivalla äänellään ja vetäen kiinni rinnan kohdalta levälleen auenneen paidan. — Tule, tule lähemmä. Minkäslaisia viestiä sinä olet minulle tuonut? Mitä? Napoleonko lähtenyt Moskovasta? Totisestiko? Mitä?
Bolhovitinof esitti tarkalleen ensiksi kaiken sen, mikä hänen oli käsketty kertoa.
— Kerro, kerro nopeammin, älä piinaa minua, — keskeytti Kutusof hänet.
Kun Bolhovitinof oli saanut kaikki kerrotuksi, vaikeni hän ja jäi odottamaan käskyä. Toll oli jotain sanomaisillaan, mutta Kutusof keskeytti hänet. Kutusof aikoi sanoa jotain, mutta yht'äkkiä hänen kasvonsa värähtivät, vetäytyivät ryppyihin, hän viittasi kädellään Tollille ja kääntyi selin kasvot mökin pyhään nurkkaan päin, joka oli mustunut jumalankuvien lamppujen savusta.
— Herra, minun Luojani! Sinä olet kallistanut korvasi meidän puoleemme... — sanoi hän väräjävin äänin ja liitti kätensä ristiin. — Pelastettu on Venäjä. Kiitän Sinua, Herra. — Ja hän rupesi itkemään.