XVIII.
Kutusovin koko toiminta tämän tiedon saapumisesta asti sodan loppuun saakka kohdistui pelkästään siihen, että hän koetti valtansa nojalla, viekkaudella ja pyynnöillä ehkäistä joukkojaan turhista hyökkäyksistä, kenttäliikkeistä ja joutumasta tekemisiin perikatoon vajoavan vihollisen kanssa. Kun Dohturof oli menossa Mali Jaroslavetsiin, viivytteli Kutusof muuta armeijaa ja antoi käskyjä, että sotaväen oli lähdettävä Kalugasta, jonka taakse peräytyminen tuntui hänestä hyvin mahdolliselta.
Kutusof peräytyy kaikkialla, mutta hänen peräytymistään odottamatta pakenee vihollinen takaisin päinvastaiseen suuntaan.
Napoleonin historioitsijat kuvaavat meille Kutusovin taitavaa liikettä Tarutinoon ja Mali Jaroslavetsiin ja koettavat arvailla, miten olisi käynyt, jos Napoleon olisi ehtinyt tunkeutua rikkaisiin Etelä-Venäjän lääneihin.
Mutta siitä puhumattakaan, ettei mikään estänyt Napoleonia menemästä noihin lääneihin (sillä Venäjän armeija antoi sille tietä), unohtavat historioitsijat sen seikan, ettei Napoleonin armeijaa voinut pelastaa mikään, sillä se kantoi jo silloin ruumiissaan perikadon välttämättömiä syitä. Miten tämä armeija, joka oli tavannut Moskovasta runsaita ruokavaroja, mutta ei voinut pitää niitä hyvänään, vaan sotki ne jalkoihinsa, tämä armeija, joka Smolenskiin tultuaan ei koonnut ruokavaroja, vaan ryösti niitä, miten tämä armeija olisi voinut rakentua Kalugan läänissä, jossa asui samoja venäläisiä kuin muuallakin ja olivat yhtä halukkaita kuin muutkin polttamaan tulella sen, mitä poltettavissa oli?
Armeija ei voinut enää korjautua missään, sillä Borodinon taistelusta ja Moskovan ryöstöstä alkaen kantoi se ruumiissaan ikään kuin hajoamisen kemiallisia edellytyksiä.
Tämän entisen armeijan väki pakeni johtajineen itsekään tietämättä mihin ja mielessä (niin Napoleonin kuin jokaisen sotamiehenkin) yksi ainoa toivo: selviytyä itsenäisesti niin pian kuin suinkin siitä umpikujasta, jonka kaikki, vaikkakin hämärästi, tunsivat.
Ainoastaan tämän tähden tukkesi se mielipide, jonka Mali Jaroslavetsissa pidetyssä neuvottelussa, jolloin Napoleonin kenraalit olivat muka neuvottelevinaan esittämällä kuka minkinlaisia mielipiteitä, suorasukainen sotamies Mouton oli viimeiseksi lausunut sanomalla sen, mitä kaikki ajattelivat, että nimittäin oli päästävä takaisin niin joutuin kuin mahdollista, kaikkien suut eikä kukaan, ei edes Napoleonkaan kyennyt virkkamaan mitään tätä kaikkien tuntemaa totuutta vastaan.
Mutta vaikka kaikki tiesivätkin, että täytyi päästä pois, jäi kuitenkin jälelle häpeä siitä tietoisuudesta, että edessä oli pakko pako. Sen vuoksi tarvittiin ulkonaista sysäystä, joka olisi pyyhkinyt pois tuon häpeän. Ja tämmöinen sysäys ilmestyikin oikeaan aikaan. Se oli ranskalaisten niin kutsuttu "le Hourra de l'Empereur".
Neuvottelun jälkeisenä päivänä ratsasti Napoleon aikaisin aamulla marsalkkojensa ja saattueensa seurassa sotajoukkojensa keskitse ollen tarkastavinaan niitä ja entistä ja tulevaa taistelutannerta. Saalista vaaniskelevat kasakat pääsivät itsensä keisarin kintereille ja olivat vähällä saada hänet vangiksi. Kun Napoleon pelastui tällä kertaa joutumasta kasakkojen käsiin, tapahtui se samasta syystä, joka oli jouduttanut ranskalaisten perikadon, ja se oli saalis, jonka kimppuun kasakat hyökkäsivät täällä samoin kuin Tarutinossakin mistään muusta välittämättä. Kasakat kävivät Napoleonista piittaamatta käsiksi saaliiseen ja Napoleon ehti päästä pälkähästä.