Venäläisistä sotapäälliköistä ei tätä käsittänyt kukaan muu kuin Kutusof. Kun tuli tietyksi, että Ranskan armeijan paon suunta kulki pitkin Smolenskin tietä, silloin vasta alkoi käydä toteen se, mitä Konovnitsin oli yöllä 11 p:nä lokakuuta aavistanut. Kaikki armeijan korkeimmat päälliköt halusivat päästä osottamaan kuntoaan, katkasemaan ranskalaisten joukkojen tietä, sieppaamaan, vangitsemaan ja pirstomaan ranskalaisia ja kaikki vaativat hyökkäystä.
Kutusof yksinään käytti kaikki voimansa (nämä voimat ovat hyvin vähäiset jokaisella ylipäälliköllä) vastustaakseen hyökkäystä.
Hän ei voinut sanoa heille sitä, mitä me sanomme nyt: miksi taisteluja, tien tukkeamista, oman väen hukkaamista ja onnettomien tunnotonta surmaamista, miksi kaikki tämä, kun kolmas osa Ranskan armeijaa hupeni Moskovan ja Vjasman välillä taisteluttakin? Mutta hän veti esiin vanhuutensa viisauden säilöstä semmoista, joka heidän olisi pitänyt käsittää, vaan he nauroivat hänelle, parjasivat häntä, rimpuilivat, äksyilivät ja kukkoilivat tapetun pedon lähettyvillä.
Vjasman luona eivät Jermolof, Miloradovits, Platof y.m. voineet hillitä itseään, kun he olivat joutuneet aivan lähelle kahta ranskalaista joukkoa, vaan katkasivat näiltä tien ja löivät ne. Ilmottaessaan Kutusoville tästä aikeestaan lähettivät he hänelle tiedonannon asemasta kirjekuoreen suletun tyhjän paperipalan.
Ja vaikka Kutusof olisi miten koettanut hillitä joukkojaan, tekivät nämä kuitenkin hyökkäyksiä tarkotuksessa tuketa tie viholliselta. Jalkaväkirykmentit riensivät rynnäkköihin torvien ja rumpujen soidessa, kuten kerrotaan, ja löivät ja kadottivat tuhansia miehiä.
Mutta mitään vartonaista retken katkaisua ja nurinniskoin syöksemistä ei tapahtunut. Ranskalaiset sotajoukot vetäytyivät kiinnemmä toisiaan vaaran lähettyviltä ja jatkoivat yhtämittaa huveten entistä turman tietään Smolenskia kohti.