Borodinon taistelu, jota seurasi Moskovan valtaus ja sittemmin ranskalaisten pako uusitta taisteluitta, on historian opettavimpia ilmiöitä.
Kaikki historioitsijat ovat yhtä mieltä siitä, että valtakuntien ja kansojen ulkonainen toiminta niiden keskinäisissä yhteentörmäyksissä ilmenee sodissa ja että valtakuntien ja kansojen valtiollinen voima joko kasvaa tai vähenee sotaisten ennätysten suuruudesta tai pienuudesta välittömästi riippuen.
Niin kummia kuin ovatkin semmoiset historialliset kuvaukset, joissa kerrotaan, miten joku kuningas tai keisari riitaannuttuaan jonkun toisen keisarin tai kuninkaan kanssa kokosi sotajoukon, tappeli vihollisen väen kanssa, sai voiton, surmasi kolme, viisi, kymmenen tuhatta miestä ja siten kukisti valtakunnan ja muutamiin miljooniin nousevan kokonaisen kansan, niin käsittämätöntä kuin onkin, että yhden armeijan tappio, armeijan, joka vain on sadannes osa koko kansan voimasta, on pakottanut kukistumaan kansan, vahvistavat kuitenkin kaikki historian tosiseikat (mikäli me sitä tunnemme) oikeaksi sen, että jonkun kansan sotajoukon suuremmat tai pienemmät ennätykset toisen kansan sotajoukon rinnalla ovat kansojen voiman kasvamisen tai vähenemisen syitä tahi ainakin oleellisia merkkejä. Jos sotajoukko saa voiton, kasvaa heti voittaneen kansan valta voitetun vahingoksi. Jos sotajoukko kärsii tappion, menettää kansa heti tappion suuruuden mukaan valtansa ja jos sotajoukon tappio on täydellinen, kukistuu kansa kokonaan.
Näin on ollut (historian mukaan) ammoisista ajoista saakka nykyiseen aikaan asti. Kaikki Napoleonin sodat vahvistavat tämän säännön. Itävaltalaisten sotajoukkojen tappion suuruuden mukaan menetti Itävalta valtansa, vaan Ranskan valta ja voimat kasvoivat. Ranskalaisten voitto Jenan ja Auerstädtin taisteluissa hävitti Preussin itsenäisyyden.
Mutta 1812 saivat ranskalaiset yht'äkkiä voiton lähellä Moskovaa, Moskova vallattiin ja sen jälkeen lakkaa ilman uusia taisteluja olemasta 600-tuhantinen armeija ja sitte Napoleonin Ranska eikä suinkaan Venäjä. Pujottaa väkisin tosiasioita historian sääntöihin ja sanoa, että Borodinon taistelutanner jäi venäläisille ja että Moskovan antautumisen jälkeen oli taisteluja, jotka tuhosivat Napoleonin armeijan, — on mahdotonta.
Ranskalaisten voiton jälkeen Borodinossa ei ollut ainoatakaan yleistä eikä edes yhtään merkitsevämpääkään taistelua, vaan Ranskan armeija lakkasi sittenkin olemasta. Mitä se merkitsee? Jos tämä olisi tapaus Kiinan historiasta, niin voisimme sanoa, ettei se ole historiallinen ilmiö (historioitsijoiden temppu, silloin kun jokin ei sovellu heidän mittaansa), jos olisi kysymyksessä lyhytaikainen taistelukausi, johon olisivat ottaneet osaa vähälukuiset sotajoukot, niin voisimme pitää tätä ilmiötä poikkeuksena, mutta tapaus tapahtui meidän isiemme nähden, joilla oli ratkaistavana kysymys isänmaan elämästä ja kuolemasta ja tämä sota oli suurin kaikista tunnetuista sodista.
Vuoden 1812 sodan jakso Borodinon taistelusta ranskalaisten karkottamiseen saakka todisti, ettei voitettu taistelu suinkaan ole syynä vallotukseen eikä edes vallotuksen pysyväinen merkkikään, vaan se todisti, että se voima, joka ratkaisee kansojen kohtalot, ei ole vallottajissa eikä edes armeijoissa eikä taisteluissakaan, vaan jossain muussa.
Kuvatessaan ranskalaisten joukkojen asemaa Moskovasta lähdön edellä vakuuttavat ranskalaiset historioitsijat, että mahtavassa armeijassa oli kaikki järjestyksessä, ratsuväkeä, tykistöä ja kuormastoa lukuun ottamatta; eikä myöskään ollut rehuja hevosten ruuaksi eikä sarvikarjaa. Tätä vitsausta ei voinut mikään auttaa, sillä lähiseutujen musikat eivät antaneet ranskalaisille heiniään, vaan polttivat ne.
Voitettu taistelu ei tuottanut tavallisia tuloksia, sillä musikat Karp ja Vlas, jotka ranskalaisten lähdön jälkeen saapuivat hevosineen ja kärryineen Moskovaan ryöstämään kaupunkia ja jotka yleensä eivät olleet jalomielisiä hyväntekijöitä, eivät olleet vetäneet samoin kuin lukemattomat muutkaan samallaiset musikat heiniä Moskovaan niistä hyvistä rahoista, joita heille oli tarjottu, vaan polttivat heinänsä.