Kun ranskalaiset pakenivat 1812, ajautuivat he yhteen rykelmään, vaikka heidän olisi pitänyt taktiikan mukaan puolustautua eri joukoin, sillä sotaväen mieliala oli niin lamassa, että ainoastaan paljous piti sotaväkeä koossa. Venäläisten olisi sitävastoin pitänyt taktiikan mukaan hyökätä suurena joukkona, mutta todellisuudessa he jakautuvat pieniin osiin, sillä mieliala oli niin voimakas, että yksityiset henkilöt löivät kenenkään käskemättä ranskalaisia eikä kenenkään tarvinnut heitä pakottaa antautumaan vaaroihin ja vastuksiin.
III.
Niin sanottu partiosota alkoi vihollisen päästyä Smolenskiin.
Ennen kuin meidän hallituksemme oli virallisesti ryhtynyt partiosotaan, oli jo tuhansittain vihollisen väkeä, jälelle jääneitä sotarosvoja, muonanhankkijoita y.m. kaatunut kasakkojen ja musikkojen iskuista, jotka nujersivat vihollisia yhtä itsetiedottomasti kuin koirat repivät hengiltä villiytyneen kulkukoiran. Denis Davidof käsitti ensimäisenä venäläisen vaistonsa avulla sen kammottavan nuijan merkityksen, joka sotataidon säännöistä välittämättä kaatoi ranskalaisia ja hänelle lankeaa kunnia siitä, että hän otti ensimäisen askeleen tämän sodankäyntitavan laillistuttamisessa.
24 p:nä elokuuta muodostettiin ensimäinen, Davidovin, partiojoukko ja kohta tämän jälkeen ryhdyttiin muodostamaan monia muita. Kuta pitemmälle sota edistyi, sitä suuremmaksi kasvoi näiden joukkojen lukumäärä.
Partiomiehet pirstoivat suurta armeijaa osittain. He korjasivat ne varisseet lehdet, jotka itsestään putoilivat kuivuneesta puusta, Ranskan armeijasta, vaan toisinaan pudistelivat he itse puutakin. Lokakuussa, silloin kun ranskalaiset pakenivat Smolenskiin, oli olemassa eri kokoisia ja -luontoisia partiokuntia sadottain. Oli semmoisia, jotka jäljittelivät armeijan kaikkia sodankäyntitapoja jalkaväkineen, tykistöineen, esikuntineen ja elämän mukavuuksineen, oli pelkkiä kasakka- ja ratsupartiokuntia, oli pieniä, koottuja, jalka- ja hevoskuntia ja oli musikkojen ja suurtilallisten partiokuntia, joista ei kukaan tiennyt. Jonkun partiokunnan päällikkönä oli kirkonpalvelija, joka otti kuukaudessa useita satoja vankeja ja jonkun toisen kylänvanhimman eukko Vasilisa, joka surmasi satoja ranskalaisia.
Lokakuun viimeisinä päivinä kiehui partiosota kuumimmillaan. Se tämän sodan kausi, jolloin partiomiehet itsekin ihmettelivät rohkeuttaan, pelkäsivät joka hetki joutuvansa ranskalaisten saarroksiin ja käsiin ja hevosia riisumatta ja melkein koskaan satulasta laskeutumatta piileskelivät metsissä odottaen joka hetki takaa-ajoa, oli jo ohi. Nyt oli partiosota vakiutunut ja kaikille oli käynyt selväksi, mitä ranskalaisille voitiin tehdä ja mitä ei. Nyt pitivät enää vain niiden joukkojen päälliköt, jotka sääntöjen mukaisesti liikuskelivat esikuntineen loitolla ranskalaisista, monia asioita mahdottomina. Pienet partiojoukot, jotka jo kauan sitte olivat alkaneet toimia ja joilla oli hyvä kokemus ranskalaisista, pitivät mahdollisena sitä, jota suurien joukkojen päälliköt eivät uskaltaneet edes ajatellakaan. Kasakat ja musikat, jotka puikkelehtivat ranskalaisten seassa, olivat sitä mieltä, että nyt jo oli kaikki mahdollista.
Denisof, joka hänkin oli partiomiehiä, oli 22 p:nä lokakuuta joukkoineen kuumimmassa partiotouhussa. Aamusta alkaen oli hän ollut miehineen kulussa. Hän oli koko päivän vaaniskellut maantien varrella olevissa metsissä erästä suurta, Smolenskiin menossa olevaa ranskalaista kuormastoa, jossa kuletettiin tykistötarpeita ja venäläisiä sotavankeja vahvan vartioväen turvissa ja joka oli eronnut muista joukoista, kuten vakoojien ja vankien puheista oli saatu tietää. Tästä kuormastosta eivät tienneet ainoastaan Denisof ja Dolohof (hänkin partiomies, jolla oli pieni joukko), joka liikuskeli Denisovin lähettyvillä, vaan myöskin suurten joukkojen päälliköt esikuntineen. Kaikki tiesivät tästä kuormastosta ja hijoivat sille hampaitaan, kuten Denisof sanoi. Kaksi suuren joukon päällikköä, toinen puolalainen toinen saksalainen, lähetti melkein samaan aikaan Denisoville kehotuksen yhtyä heidän joukkoihinsa, jotta olisi käyty kuormaston kimppuun.
— Jokos, en minäkään enää ole maitoparta, — sanoi Denisof kenraalien kirjeet luettuaan ja hän kirjotti saksalaiselle, että vaikka hän sydämestään haluaakin antautua niin urhoollisen ja mainehikkaan kenraalin johtoon, täytyy hänen kuitenkin riistää itseltään tämä onni, koska hän jo on ruvennut puolalaisen kenraalin palvelukseen. Tälle kenraalille kirjotti hän samalla tavalla ilmottaen, että hän jo on ruvennut saksalaisen kenraalin palvelukseen. Järjestettyään asiat tällä tavalla aikoi Denisof ylemmille päälliköille mitään ilmottamatta tehdä hyökkäyksen Dolohovin kanssa ja ottaa kuormaston vähillä voimillaan. 22 p:nä lokakuuta oli kuormasto matkalla Mikulinon kylästä Shamshevon kylään. Näiden kylien välisen tien vasemmalla puolella oli suuria metsiä, jotka paikoin ulottuivat aivan tiehen saakka, vaan toisin paikoin loittonivat tiestä virstan, jopa pitemmänkin matkan päähän. Näissä metsissä oli Denisof liikkunut koko päivän joukkoineen milloin painuen syvemmä metsän umpeen, milloin tullen metsän rinteeseen voidakseen myötäänsä pitää silmällä maantietä myöten kulkevia ranskalaisia. Muutamat Denisovin kasakat olivat siepanneet aamulla lähellä Mikulinon kylää, semmoisessa kohden, jossa metsä ulottui aivan maantiehen saakka, kaksi likaan juuttunutta ranskalaista kuormaa, joissa oli ratsuväen satuloita. Siitä saakka iltaan asti ei partiokunta tehnyt enää yhtään hyökkäystä, vaan piti silmällä ranskalaisten liikkeitä. Ranskalaisten oli häiritsemättä annettava päästä Shamshevon kylään ja vasta sitte, kun Denisoviin oli yhtynyt Dolohof, jonka oli määrä saapua illan suussa neuvottelemaan erääseen vahtitupaan metsään (virstan päässä Shamshevosta), oli aamun sarastaessa hyökättävä kahdelta puolen kuin lumipyry ranskalaisten kimppuun ja surmattava ja vangittava kaikki yhdellä kertaa.