Ja Denisof kertoi kasakkakapteenille, että äsken saatu kirje sisälsi entisen vaatimuksen liittyä saksalaisen kenraalin joukkoon kuormaston kimppuun hyökkäämistä varten.
— Jollei kuormasta ole huomenna meidän käsissämme, riistää hän sen meidän nenämme alta, — päätti hän.
Sillä aikaa kun Denisof puheli kasakkakapteenin kanssa, koetti Petja, joka joutui hämilleen Denisovin kylmästä sävystä ja luuli tuon sävyn johtuvan hänen housujensa kummallisesta asusta, suoristaa kohonneita housujaan sinellin alla, ettei kukaan olisi sitä huomannut, mutta koko ajan hän koetti pysytellä niin sotaisen näköisenä kuin mahdollista.
— Saanko minä mitään käskyä herra everstiltä, — kysyi Petja Denisovilta nostaen kätensä ohimolleen ja näytellen siten adjutantin osaa kenraalin edessä, — vai onko minun jäätävä herra everstin luo?
— Käskyäkö? — toisti Denisof ajatuksissaan. — Voitko sinä jäädä tänne huomiseen saakka?
— Kyllä, mielelläni... Saanko jäädä teidän luoksenne? — huudahti Petja.
— Mutta minkälaisen käskyn on kenraali antanut sinulle, palatako heti takasin? — kysyi Denisof.
Petja punastui.
— Hän ei antanut minkäänlaista käskyä, minä luulen, että saan jäädä, — sanoi hän epäröivästi.
— Olkoon menneeksi, — vastasi Denisof.