Petja käänteli nopeasti päätään milloin minnekin päin, katsoi vuoroin ranskalaiseen poikaan, vuoroin Denisoviin, vuoroin kasakkakapteeniin ja kylässä ja tiellä liikkuviin ranskalaisiin, ikään kuin hänellä olisi ollut jotain tärkeää silmällä pidettävää.
— Tulipa Dolohof tahi ei, on hyökkäys tehtävä!... Vai mitä? — sanoi Denisof iloisesti välkähtävin silmin.
— Paikka on sopiva, — virkkoi kasakkakapteeni.
— Jalkaväki lähetetään alakäteen soitse, — jatkoi Denisof, — se hiipii puutarhalle, vaan te ajatte kasakkoinenne tuolta, — Denisof osotti kylän takana olevaa metsää, — ja minä lähden husareineni täältä. Merkkinä olkoon laukaus...
— Noroa myöten ei käy laatuun, se on vetelää, — huomautti kasakkakapteeni. — Hevosia upottaa, pitää kiertää vasemmittain...
Heidän tällä tavoin puoliääneen neuvotellessaan kuului notkosta läheltä lampea pamahdus, pölähti savuhattara, pamahti toinen laukaus ja samassa kuului satojen ranskalaisten kovaa, iloiselta kajahtavaa huutoa. Ensi hetkenä hypähti Denisof ja kasakkakapteeni taapäin. He olivat niin lähellä ranskalaisia, että heistä tuntui ranskalaisten laukaukset ja huudot olleen kohdistetut heihin. Mutta heitä ne eivät kuitenkaan tarkottaneet. Alhaalla suota myöten juoksi eräs mies, jolla oli päällä jotain punaista. Ranskalaiset olivat nähtävästi ampuneet häntä ja huutaneet hänelle.
— Sehän on meidän Tihon, — sanoi kasakkakapteeni.
— Niin, totta vieköön, onkin!
— Aika lurjus! — virkkoi Denisof.
— Pääsee kun pääseekin, — sanoi kasakkakapteeni silmiään siristäen.