— No, veliseni, nyt lähdetään kuivautumaan, — sanoi hän Petjalle.
Oli jo päästy metsässä olevan vahtituvan lähettyville, kun Denisof pysähtyi ja tähysteli metsään. Puiden välitse läheni heitä suurin, kepein askelin pitkäkoipinen ja pitkäkätinen mies lyhyt nuttu päällä, virsut jalassa, kasanilainen hattu päässä, pyssy harteilla ja kirves vyöllä. Kun tulija huomasi Denisovin, viskasi hän jotain nopeasti pensaaseen, otti päästään märän hatun, jonka lieret olivat lupallaan, ja astui päällikön eteen. Hän oli Tihon. Hänen rokonrikkomilta ja ryppyisiltä kasvoiltaan samoin kuin hänen pienistä viirusilmistäänkin paistoi iloinen itsekylläisyys. Hän nosti päänsä kekkeästi pystyyn ja ikään kuin naurua pidättäen loi katseensa Denisoviin.
— No, missäs sinä olet kuleksinut? — kysyi Denisof.
— Missäkö kuleksinut? Ranskalaisia vaanimassa, — vastasi Tihon rohkeasti ja nopeasti käheällä, mutta laulavalla bassoäänellä.
— Mikä pakko sinun oli mennä keskellä päivää? Aasi! Oletko saanut mitään?...
— En suinkaan minä ilmankaan, — vastasi Tihon.
— No, missä hän on?
— Minä otin sen ensi töikseni jo aikaiseen aamulla, — jatkoi Tihon asettuen seisomaan hajasäärin, — ja vein metsään. Siellä näin, ettei miehestä ollut mihinkään. Ajattelin, annahan kun lähden uuden kerran ja otan kelvollisen.
— Siinä sen lurjuksen nyt näkee, — sanoi Denisof kasakkakapteenille. — Mikset tuonut häntä tänne?
— Mitäs mokomaa tuomaan, — keskeytti Tihon äkäisesti ja nopeasti, — se oli epäkelpo. Kyllä minä tiedän, minkälaista te tarvitsette.