Ja muistettuaan kahakan miehensä kanssa hän tuli totiseksi ja hänen villasuojuksiin puoleksi peitetyt kätensä vapisivat vihasta.
— Siinäpä paha, missä puhutaan, — sanoi isäntä, kääntyen sisään astuvan
Eugen Mihailovitshin puoleen. — Mikäs nyt on myöhästyttänyt?
— Senkin seitsemät hommat, — vastasi Eugen Mihailovitsh iloisella äänellä, käsiänsä yhteen hieroen. Ja vaimonsa suureksi hämmästykseksi hän lähestyi häntä sanoen: "Ajatteles, sain sen kupongin menemään."
— Ihanko totta?!
— Sain kuin sainkin, halkokauppiaalle.
Ja Eugen Mihailovitsh kertoi suuresti paheksuen kaikille — vaimonsa höystäessä kertomusta pikkuseikoilla — kuinka hänen vaimonsa oli joutunut hävyttömien lukiolaisten petkutettavaksi.
— No, ja nyt siis asiaan, — sanoi hän istuutuen pöydän ääreen, kun hänen vuoronsa oli tullut sekoittaa korttia.
VI.
Eugen Mihailovitsh oli todellakin saanut kupongin käsistään maksamalla sillä talonpojan Ivan Mironovin tuoman halkokuorman.
Ivan Mironov harjoitteli liikettään sillä tavalla, että osteli halkovarastoista sylen kerrallaan, möi kaupungilla ja pinoi niin, että sylestä tuli viisi neljännestä, jotka hän sitten möi samaan hintaan kuin minkä neljännes maksoi varastossa. Tänä onnettomana päivänä oli Ivan Mironov varhain aamulla tuonut kaupungille puoli neljännestä, myynyt sen pian, ottanut vielä toisen samanlaisen määrän, toivoen saavansa senkin myydyksi, mutta ostajaa ei enää löytynytkään, vaikka hän ajeli pitkin koko kaupunkia. Hänen tielleen oli sattunut pelkkiä kokeneita kaupunkilaisia, jotka tiesivät talonpoikain tavalliset metkut, eivätkä uskoneet Ivanin vakuutuksia, että halot muka olivat tuodut maalta. Hän oli nälissään, häntä paleli kuluneessa puoliturkissaan ja kamelinkarvaisessa viitassaan, pakkanen kun iltaan mennessä aleni 20 asteeseen. Hevoskaakki, josta hän ei paljoakaan välittänyt, koska oli aikonut myydä sen nylkijöille, oli jo lopen näännyksissä. Joten Ivan Mironov olisi halusta antanut halkonsa vaikka polkuhintaan. Silloin tuli hänen vastaansa tupakkakaupasta kotiin palaava Eugen Mihailovitsh.