— Tarhapöllö, — haukkui mies yhä rahoja laskiessaan. — Minä voin vastaanottaa kuponkeja, koska tiedän mitä niihin on kirjoitettu. Mutta sinä näyt vanhoilla päivilläsi vain lyseolaisten naamoja tarkastelevan.
Tämä oli jo liikaa rouvalle ja hän suuttui.
— Sinä olet niinkuin kaikki miehet. Toisia olet valmis tuomitsemaan, mutta kun itse kadotat korttipelissä 54 raplaa, niin se ei tee mitään.
— Minä olen toinen asia.
— En viitsi puhua kanssasi, — sanoi vaimo, meni omaan huoneeseensa ja alkoi muistella, kuinka hänen kotolaisensa eivät olisi mitenkään antaneet häntä tälle hänen miehelleen, jonka säätyä katsoivat paljoa alhaisemmaksi, ja kuinka hän oli yksin saanut taistella sukua vastaan, — muisteli lapsivainajaansa, miehen välinpitämättömyyttä tähän hukkaan, ja mies inhotti häntä nyt siihen määrään, että hän tuli ajatelleeksi, kuinka hyvä sentään olisi, jos se kuolisi. Mutta näin ajateltuansa hän säikähti tunteitansa ja läksi kiireimmän kautta kotoaan. Kun hänen miehensä palasi sisähuoneisiin, ei vaimoa enää ollut kotona. Odottamatta miestään hän oli yksin lähtenyt heidän tuttavansa ranskankielen opettajan luo, joka oli kutsunut luoksensa iltaa viettämään.
V.
Venäläispuolalaisen ranskankielenopettajan luona juotiin juhlateetä torttujen kanssa, ja sitten istuttiin korttipöytien ääreen skruuvia pelaamaan.
Valokuvatarpeiden kauppiaan rouva istui pöytään isännän, upseerin ja vanhan, kuuron rouvan pelitoverina. Vanhalla rouvalla oli peruukki päässä, hän oli musiikkikaupan omistajan rouva, ja oli taitava ja halukas kortinpelaaja. Kortit sopivat myöskin sangen hyvin valokuvatarpeiden kauppiaan rouvalle. Hänellä oli kaksi kertaa tilaisuus määrätä slammi. Viereen oli asetettuna pikku lautanen viinirypäleitä ja päärynöitä, ja hän tunsi olonsa hilpeän iloiseksi.
— Missäs Eugen Mihailovitsh viipyy? — kysyi emäntä toisesta pöydästä, — kirjoittakaamme hänet viidenneksi.
— Varmaan on laskuihinsa vajonnut, — sanoi Eugen Mihailovitshin rouva, — siellä on paraillaan kysymyksessä muonavarojen ja halkojen osto.