Pihamies Vasili oli saanut herralta vielä kymmenen ruplaa ja rauhallisena, hymyhuulin vakuutteli, ettei ollut vilaukseltakaan milloinkaan Ivan Mironovia nähnyt. Ja kun hän pantiin valalle, toisteli hän ulkonaisesti aivan rauhallisena, vaikka sisällisesti pelkäsikin, vanhan papin sanelemaa valakaavaa, ristinmerkillä ja pyhän evankeliumin nimeen vannoen tulevansa puhumaan totta.

Juttu päättyi siihen, että Ivan Mironovin kanne kumottiin ja hänet tuomittiin viiden ruplan oikeuskuluihin, jotka Eugen Mihailovitsh kuitenkin antoi hänelle jalomielisesti anteeksi. Päästäessään Ivan Mironovia luki tuomari hänelle virallisen varoituksen, että olisi vastedes varovaisempi syyttäessään kunniallisia ihmisiä ja osottaisi kiitollisuuttaan, kun hänelle annettiin anteeksi oikeuskulut eikä vaadittu vastaamaan kunnianloukkauksesta, josta hänelle olisi seurannut noin kolmen kuukauden vankilarangaistus.

— Kiitämme nöyrimmästi, — sanoi Ivan Mironov, ja päätänsä heiluttaen ja huokaillen lähti istuntosalista.

Kaikki tuntui käyneen hyvin Eugen Mihailovitshille ja pihamies Vasilille. Mutta se ainoastaan näytti siltä. Sillä tapahtui sellaista, mitä ei kukaan nähnyt, mutta mikä oli kaikkea ihmisten näkemää tärkeämpi.

Vasili oli jo kolmatta vuotta sitten jättänyt maakylänsä ja asui kaupungissa. Vuosi vuodelta hän lähetteli isälleen yhä vähemmän avustusta, eikä pyytänyt vaimoaan luokseen, kun ei häntä enää tarvinnut. Oli hänellä täällä vaimoja kuinka paljon tahansa ja parempia kuin se rumilas siellä. Vuosi vuodelta unohtuivat Vasilin mielestä yhä enemmän maalaiset säännöt ja vaihtuivat kaupunkilaistapoihin. Siellä maalla oli kaikki ollut raakaa, harmaata, köyhää, siivotonta, täällä taas oli kaikki hienoa, hyvää, puhdasta, rikasta, järjestynyttä. Ja hänelle kävi yhä selvemmäksi, että maalla eletään järjettömästi, metsäneläinten tavalla, ja ainoastaan kaupungissa on oikeita ihmisiä. Hän lueskeli hyvien kirjailijain kirjasia, romaaneja, ja kävi näytännöissä kansantalolla. Maalla ei saa semmoista edes unissaankaan nähdä. Maalla pitää noudattaa vanhojen ukkojen käskyjä: elää laillista avioelämää vaimonsa kanssa, tehdä työtä, olla liikoja syömättä, koreilematta. Mutta täällä ovat ihmiset viisaita ja oppineita, jotka tuntevat oikeita lakeja, ja jotka senvuoksi saavatkin elää omaksi ilokseen… Täällä on kaikki niinkuin olla pitää. Ennen tuota kuponkiasiaa Vasili ei olisi ottanut uskoakseen, ettei herrasväellä ollut mitään sääntöjä siitä, miten ihmisen pitää elää. Mutta tuo tapaus ja erittäinkin väärän valan teko, jolla hänen pelostaan huolimatta ei ollutkaan ollut mitään pahoja seurauksia, vaan päinvastoin tuli 10 ruplaa, sai hänet lopullisesti päättämään, ettei mitään elämänsääntöjä ollutkaan olemassa ja että elää sai vain omaksi huvikseen. Niin hän oli elellyt ja niin eleli edelleenkin. Aluksi hän oli hyötynyt talonasukkaiden ostoksia toimitellessaan, mutta kun siitä ei ruvennut riittämään kaikkiin hänen menoihinsa, oli hän alkanut varastella rahoja ja arvoesineitä asukkaiden huoneista, ja varasti nyt muun muassa Eugen Mihailovitshiltä kukkaron. Eugen Mihailovitsh sai hänet siitä kiinni, mutta nostamatta juttua erotti vain toimesta.

Kotiin ei Vasilin tehnyt mieli mennä. Hän jäi olemaan Moskovassa lemmittynsä kanssa, kunnes paikka löytyisi. Löytyi vihdoin vähäpalkkainen pihamiehen toimi kauppiaalla. Vasili ryhtyi siihen. Mutta jo seuraavana päivänä hänet tavattiin säkkien varkaudesta. Kauppias ei sekoittanut poliisia asiaan, antoipa vain Vasilille selkään ja ajoi luotaan. Sen jälkeen ei paikkaa enää hakemallakaan löytänyt, rahoja meni, alkoivat mennä jo vaatteetkin, eikä lopulta ollut jälellä kuin yksi risainen takki ja housurähjät kannattimineen. Henttukin oli hänet jättänyt. Mutta Vasili ei ollut vielä kadottanut kaikkea reippauttaan ja ilomieltään, vaan kevään tultua lähti jalkapatikassa kotipuoleen.

IX.

Pjotr Nikolajevitsh Sventitskij, pieni, lyhytkasvuinen mies, mustat silmälasit nenällä (hänellä oli kipeät silmät ja täysi sokeus uhkaamassa), nousi tapansa mukaan jo ennen päivänkoittoa, ja juotuaan lasin teetä veti ylleen lammasnahalla reunustetun puoliturkkinsa ja läksi taloustoimiin.

Pjotr Nikolajevitsh oli palvellut tullivirkamiehenä ja koonnut siinä toimessa 18,000 ruplaa. Noin 12 vuotta sitten hän oli ottanut virkaeron, ei kuitenkaan aivan omin ehdoin, ja ostanut maatalon nuorelta rahansa juoneelta tilanomistajalta. Pjotr Nikolajevitsh oli ollut naimisissa jo virkamiehenä. Hänen vaimonsa oli vanhan aatelissuvun köyhtynyt orpo, kookas, täyteläinen, kaunis nainen, joka ei ollut synnyttänyt hänelle lapsia. Pjotr Nikolajevitsh oli kaikissa asioissaan perusteellinen ja sitkeä mies. Maanviljelysasioita lainkaan tuntematta (hän oli puolalaisen aatelisherraskaisen poika), hän oli kuitenkin näihin asioihin ryhtynyt sellaisella menestyksellä, että tuo häviötilassa ollut 300 desjatinan maatalo muuttui 15 vuoden kuluttua mallitilaksi. Kaikki rakennukset, alkaen vilja-aitasta siihen liiteriin asti, missä tulipaloruiskua säilytettiin, olivat vankat, peltikatoilla varustetut ja ajoissa maalatut. Työkaluvajassa olivat vieri vieressä rattaat, sahrat, aurat, äkeet, valjaat, hyvissä voiteissa. Hevoset eivät olleet suurikokoisia ja melkein kaikki kotona kasvaneita kimoja, kylläisiä, tanakoita, kaikki saman näköisiä. Puimakone työskenteli katetussa riihessä, rehut koottiin erikoiseen kellariin, lantavesi vuoti sementtikaivoon. Karja oli myöskin kotona kasvanutta, pienenläntää, mutta hyvälypsyistä; samoin oli kotikasvatteja siipikarja. Oli erikoinen kanahuone ja hyvin munivia rotukanoja; puutarhan hedelmäpuut olivat alarungoistaan valkoisella maalilla sivellyt ja nuorten istukkaiden ympäröimät. Kaikkialla oli noudatettu taloudellisuutta, käytännöllisyyttä, puhtautta, järjestystä. Pjotr Nikolajevitsh oli hyvillään taloutensa tilasta ja ylpeili siitä, ettei ollut tätä kaikkea saavuttanut talonpoikia kiristämällä, vaan päinvastoin noudattamalla ankaraa tasapuolisuutta alustalaistensa keskuudessa. Hän noudatti aatelistenkin keskuudessa pikemmin vapaamielisyyden kuin vanhoillisuuden periaatteita, aina puolustellen kansaa vanhoillisten hyökkäyksiltä. Ole heille hyvä, niin hekin ovat sinulle hyvät. Hän ei tosin kyllä antanut anteeksi työmiesten väärinkäytöksiä ja virheitä, joskus kyllä itsekin heitä työssä kiiruhti, mutta sensijaan olivat asuinrakennukset ja renkituvat mitä parhaimmassa kunnossa, palkat maksettiin aina säntilleen ja ajoissa ja pyhäisin annettiin viinaryyppy.

Varovasti astellen sulassa lumessa — oltiin helmikuussa — Pjotr Nikolajevitsh suuntautui hevostallin ohitse työväen tupaa kohden. Oli vielä pimeä, ja sumun vuoksi pimeääkin vielä pimeämpi, mutta renkituvan ikkunoissa näkyi valoa. Rengit olivat nousemassa. Hänellä oli aikomus kiiruhtaa heitä. Urakan mukaan heidän oli kuudella hevosella noudettava viimeiset halot metsästä.