— Mitäs tämä on? — ajatteli hän, huomattuaan tallin oven olevan auki. — Hoi, ken siellä? — Mitään vastausta ei kuulunut. Pjotr Nikolajevitsh meni sisälle talliin.
— Hei, onko täällä ketään?
Ei vastausta. Oli pilkkoisen pimeä. Jalkain alla oli pehmeää ja tuoksui lannalta. Ovesta oikealle oli kaksoispilttuu, jossa tavallisesti seisoi kaksi nuorta kimoa. Pjotr Nikolajevitsh tunnusteli ojennetulla kädellään. Pilttuu oli tyhjä. Hän tavoitteli jalallaan. Olisiko se makuulla? Jalkaan ei tuntunut mitään. Mihin ne voivat olla kuljetetut? — ihmetteli hän. Reet olivat kaikki vielä, tanhualla. Pjotr Nikolajevitsh tuli ulos tallista ja huusi kovalla äänellä:
— Stepan, hoi!
Stepan oli rengeistä vanhin. Hän oli juuri tulossa tuvasta.
— Täällä ollaan, haloo, — vastasi Stepan iloisesti. — Tekö huusitte, herra? Kohta ovat pojat jalkeilla.
— Mitenkäs teillä on tallinovi auki?
— Tallinko ovi? En tiedä mistään. Proshka hoi, annas tänne lyhty.
Proshka toi juoksujalassa lyhdyn. Tultiin talliin. Stepan älysi kohta, mitä oli tapahtunut.
— Varkaiden jälkiä nämä ovat, Pjotr Nikolajevitsh, lukkokin on rikottu.