— En ole ketään parjannut, enkä salli teidän käyttää tuollaista puhetapaa. Te unohdatte hengellisen säätyni.
— Viis minä teidän säädyistänne.
— Teidän takaperoiset mielipiteenne, — sanoi uskonnonopettaja, ja hänen harva liuhupartansa tutisi mielenkiihkosta, — ovat tunnetut koko kaupungille.
— Mutta hyvät herrat, isä batjushka! — koetti rehtori heitä rauhoittaa, joka kuitenkin osottautui mahdottomaksi.
— Hengellisen ammattini mukaisesti olen velvollinen pitämään huolta kristillissiveellisestä kasvatuksesta.
— Älkää teeskennelkö, tiedän hyvin, että te ette usko jumaliin ettekä paholaisiin.
— Pidän arvoani alentavana puhua mokoman herrasmiehen kanssa, — sanoi isä Mikael, loukkaantuneena Smokovnikovin viimeisiin sanoihin, erittäinkin kun tiesi ne tosiksi. Hän oli suorittanut hengellisen akatemian koko kurssin, eikä siis ollut enää pitkään aikaan uskonut tunnustuksiinsa ja saarnoihinsa, vaan uskoi ainoastaan siihen, että kaikkien ihmisten täytyy pakottaa itseänsä uskomaan siihen, mihin hän pakotti itseänsä uskomaan.
Smokovnikov ei ollut niinkään harmissaan uskonnonopettajan käytöksestä kuin siitä ilmeisestä klerikalismin ilmauksesta, joka oli alkanut saada sijaa Venäjällä ja josta tämä tapaus oli hänen mielestään selvä todistus.
Isä Vedenski puolestaan, nähden nihilismin ja ateismin oireita ei ainoastaan nuorisossa, vaan jo vanhassakin sukupolvessa, tuli yhä varmemmin vakuutetuksi välttämättömyydestä taistella sellaista henkeä vastaan. Mitä kiivaammin hän nousi Smokovnikovin ja hänen kaltaistensa epäuskoa vastaan, sitä varmempi hän oli oman uskonsa lujuudesta ja järkähtämättömyydestä ja sitä vähemmin tunsi tarvetta uskonasioitaan tarkistaa ja niitä elämäänsä soveltaa. Hänen uskonsa, jota koko ympäröivä maailma tunnusti oikeaksi, oli hänelle pääaseena taistelussa sen kieltäjiä vastaan.
Nämä hänen ja herra Smokovnikovin välisen kahakan johdosta heränneet ajatukset yhdessä noiden lyseossa sattuneiden ikävyyksien kanssa, jotka olivat kahakan seurauksia, nimittäin koulun johtokunnalta saatu virkamuistutus, saivat hänet päätökseen, joka oli jo kauan sitten, vaimon kuolemasta asti, hänessä kytenyt, nimittäin mennä munkiksi ja valita se ura, jolle muutamat hänen akatemiatovereistaan olivat antautuneet. Näistä oli yksi jo arhiereinä ja toinen arhimandriittinä, avonaisia piispan paikkoja odottamassa.