Pikku poikana hän oli kyllä lukua opetellut silloiseen vanhaan tapaan: a sanoo a, ämmä e ännä, mutta epäselvyyden vuoksi ei ollut milloinkaan oppinut lukemaan yhteen eikä päässyt perille tavuista, joten koko lukeminen oli jäänyt sikseen. Mutta nyt hän päätti oppia ja pyysi saada evankeliumin. Vahtimestari toi sen hänelle, ja hän ryhtyi toimeen. Kirjaimet hän tunsi, mutta tavuja ei pystynyt muodostamaan. Vaikka olisi kuinkakin yrittänyt, sanoja ei kirjaimista ruvennut syntymään. Hän valvoi öitäkin, hylkäsi ruuan ja suri oppimattomuuttaan siihen määrään, että täit rupesivat sikiämään ja hän oli niistä pääsemättömissä.
— No, etkö vieläkään ole perillä? — kysyi kerran häneltä vartija.
— En.
— Taidatkos sinä isämeitää?
— Taidan.
— No, kun taidat, niin lue tästä. — Ja vartija osotti hänelle isämeidän evankeliumista. Stepan rupesi lukemaan isämeitää, vertaillen tuttuja kirjaimia tuttuihin äänteihin. Ja silloin selvisi äkkiä hänelle kirjainyhdistysten salaisuus, ja hän alkoi lukea. Suuresti hän riemuitsi. Siitä pitäen hän osasi lukea, ja sisällys, joka antausi niin vaikeasti kokoonsaaduista sanoista, sai vain sitä suuremman merkityksen.
Yksinäisyys ei enää painostanut, vaan päinvastoin oli huviksi. Hän oli uppoutunut näihin hommiinsa eikä ollut hyvillään, kun uusille valtiollisille vangeille piti saada koppi vapaaksi ja hänet sen vuoksi siirrettiin jälleen yhteishuoneeseen.
V.
Tshujevin sijasta nyt Stepan vuorostaan usein luki evankeliumia ääneen, ja toisten vankien hoilottaessa hävyttömiä lauluja toiset kuuntelivat hänen lukemistaan ja puheitaan luetun johdosta. Erittäinkin kaksi vangeista oli äänettömiä ja hartaita kuulijoita: muuan pakkotyöhön tuomittu murhaaja, pyöveli Mahorkin, ja sitten Vasili, joka oli uudelleen joutunut varkaudesta samaan vankilaan tuomiotaan odottamaan. Mahorkin oli kahteen kertaan vankilassaolonsa aikana täyttänyt pyövelin tehtäviä, kumpaisellakin kerralla muulla paikkakunnalla, koska ei oltu voitu löytää miestä, joka olisi ottanut toimeenpannakseen mitä tuomarit tuomitsivat. Ne talonpojat, jotka olivat surmanneet Pjotr Nikolajevitshin, olivat sotaoikeuden tuomittavina ja kaksi heistä oli tuomittu hirtettäväksi.
Mahorkin vaadittiin Pensaan virkavelvollisuuttansa täyttämään. Ennen hän oli tällaisissa tapauksissa heti kirjoittanut anomuksen kuvernöörille, ilmoittaen olevansa komennettu virkatehtäväänsä ja pyytäen läänin päällikköä määräämään hänelle kuuluvat päivärahat; mutta nyt hän vankilapäällystön suureksi hämmästykseksi kieltäysi matkustamasta eikä enää ottanut pyövelin tehtäviä suorittaakseen.