IX.
Vasili tunsi sen ylähuoneen, mihin hänet suljettiin. Hän tiesi lattian laadun ja alkoi heti sinne tultuaan ottaa permannon lautoja erilleen. Kun läpi oli kylläksi suuri, kiipesi hän lattian alle ja hajoitti alla olevan huoneen katon. Sen tehtyään hyppäsi alakertaan ruumishuoneeseen. Pöydällä makasi muuan kuollut vanki. Samassa huoneessa oli säkkejä olkialuksia varten. Vasili tiesi asian ja siihen perusti tuumansa. Linkkuhaka oli vedetty ulos ja linkku pantu paikoilleen. Vasili pujottautui tästä ovesta ja meni rakenteella olevaan makkilaitokseen. Tämän makkilaitoksen etukäytävän päässä oli henkiläpi, joka ulottui kolmannesta kerroksesta alimpaan kellarikerrokseen asti. Tunnusteltuaan missä ovi oli Vasili palasi takaisin ruumishuoneeseen, riisui jääkylmän ruumiin päältä liinavaatteen, jolloin tuli koskettaneeksi vainajan kättä, otti säkit, sitoi ne toisiinsa solmuihin nuoraksi, ja vei tämän säkeistä tehdyn köyden makkilaitokseen; siellä hän sitoi nuoran poikkipuuhun ja kiipesi sitä myöten alas. Nuora ei ylettynyt maahan asti. Paljonko vai vähän sitä puuttui, hän ei tiennyt, mutta mikäs auttoi, hän laskeutui riipuksiin ja pudottautui alas. Jalat kuoleutuivat, mutta pystyyn hän sentään kykeni. Kellarikerroksessa oli kaksi ikkunaa, joista olisi kyllä voinut päästä ulos, mutta niissä oli rautaristikot. Piti nämä murtaa ulos, mutta millä? Vasili alkoi tunnustella pimeässä. Kellarissa oli laudanpätkiä, joista hän löysi yhden teräväpäisen, ja alkoi sillä vääntää ulos tiilikiviä, jotka pitelivät ristikkoa. Kauan hän sai tehdä työtä. Kukko jo toisesti lauloi, ja yhä pysyi ristikko liikkumatta. Vihdoin antoi toinen puoli myöten. Vasili pisti laudanpätkän alle ja painoi, jolloin ristikko vääntäysi kokonaan auki. Mutta samassa putosi yksi tiilikivistä ja kolahti pahasti. Jokohan vahtimies kuuli. Vasilin sydän kouristui. Kaikki oli hiljaa. Hän kiipesi ulos ikkunasta. Karkauksen piti tapahtua vankilanmuurin yli kiipeämällä. Pihan nurkassa oli seinän juurella vajarakennus. Piti kiivetä tämän katolle ja siitä muurin yli. Piti ottaa mukaan laudanpätkä, jota ilman ei voinut kiivetä. Vasili palasi jälleen ikkunan kautta, kiipesi uudelleen ulos laudanpätkä mukanaan ja sydän kurkussa kuulosteli missä vahtimies liikkui. Vasili oli arvannut oikein: vahtimies käveli pihaneliön toisella puolella. Vasili tuli vajarakennuksen luo, asetti sitä vastaan laudanpätkän ja koetti kiivetä. Lauta luiskahti alas. Vasili oli sukkasillaan, hän heitti ne pois voidakseen paremmin varpailla tarttua kiinni, asetti laudan jälleen nojalleen, hyppäsi sen päälle ja tarttui käsin räystääseen. — Pitele nyt, purista lujasti, lujasti. Jo oli polvi räystään päällä. Vahtimies oli tulossa. Vasili jää siihen pitkäkseen tyrmistyksissään. Vahtimies ei huomaa, etenee jälleen. Vasili ponnahtaa ylös. Peltikatto paukkuu jalkojen alla. Vielä askel, vielä kaksi, siinä on muuri. Muurin harjalle on helppo käsin ylettyä. Nyt on toinen käsi kiinni, nyt jo toinenkin, nyt vielä luja ponnistus ja hän on muurin harjalla. Kun ei vain hypätessä särkisi itseään. Vasili kääntyy takaperin, laskeutuu käsiensä varaan, venyttäytyy riipuksiin, päästää toisen kätensä, sitten toisen, Jumala auttakoon! Maassa. Maa on pehmeä.
Jalat ovat ehjät ja hän juoksee.
Esikaupungissa avaa Malanja hänelle oven, ja hän sukeltautuu lämpimän, vaatepalasista kokoon ommellun peitteen alle.
X.
Kookkaana, kauniina, kylläisenä kuin maholehmä ja rauhallisena niinkuin ainakin oli Pjotr Nikolajevitshin rouva istunut ikkunassa silloin kuin tuo kauhea kamppailu hänen miehensä ja talonpoikien välillä tapahtui. Hän näki, kuinka hänen murhattu miehensä raahattiin jonnekin pois, ja kauhu, jonka tämä kamala näky synnytti Natalia Ivanovnassa (niin sanottiin Pjotr Nikolajevitshin leskeä), oli, niinkuin tavallista, siihen määrin voimakas, että se tukehutti kaikki muut tunteet. Mutta kun väkijoukko oli painunut puutarhan aidan taa ja melu vaijennut, ja kun Malanja, heidän palvelustyttönsä, oli silmät suurina juossut sisään ilmoittamaan aivankuin jotakin ilosanomaa, että Pjotr Nikolajevitsh oli tapettu ja viskattu ojakuoppaan, alkoi ensimäisestä tunteesta erottua toinen: ilontunne sen johdosta, että hän nyt oli vapautunut hirmuvallasta, jossa tuo mustia silmälaseja käyttävä mies oli häntä 19 vuotta pitänyt. Rouva kauhistui itsekin tunteitaan, eikä niitä oikein tunnustanut omikseen, vielä vähemmän niitä kenellekään ilmaisi. Vainajan runneltua, keltaista, karvaista ruumista pestäessä, puettaessa ja arkkuun pantaessa oli rouva kauhuissaan, itki ja voihki. Kun sitten erittäin tärkeitä asioita varten määrätty tutkintotuomari saapui ja rouvaa kuulusteltiin todistajana, näki hän tutkintatuomarin kortteerissa kaksi rautoihin pantua talonpoikaa, jotka olivat pääsyyllisiä. Toinen heistä oli jo vanha mies, pitkä vaalea parta suortuvissa, kauniit kasvot rauhallisina ja ankarina, toinen taas oli mustalaismainen nuori mies, silmät kiiluvina, kiharainen tukka pörröisenä. Rouva todisti tuntevansa nuo miehet niiksi, jotka olivat ensimäisinä tarttuneet Pjotr Nikolajevitshia käsiin, ja vaikka se mustalaismainen mies, silmillään vilkuttaen liikkuvien kulmakarvainsa alta, moittien sanoi: "syntiä teette, rouva, kerran kaikki kuolemme", ei rouva tuntenut mitään sääliä heitä kohtaan. Päinvastoin, tutkinnon aikana heräsi hänessä vihamielisyys ja halu kostaa miehensä murhaajille.
Mutta kun sotaoikeuteen alistettu juttu kuukauden kuluttua päättyi siihen, että 8 miestä tuomittiin pakkotöihin ja kaksi, valkopartainen ja se mustalaismainen, hirtettäväksi, tuntui tuo rouvasta vähän niinkuin pahalta. Epämiellyttävä kahdenvaiheisuus kuitenkin pian häipyi oikeudenistunnon juhlallisuuden vaikutuksesta. Jos kerran ylin esivalta pitää jotain tarpeellisena, niin tietysti se onkin tarpeellista.
Kuolemantuomio piti toimeenpantaman kylässä. Ja palattuaan sunnuntaina kirkosta uudessa hameessa ja uusissa kengissä, Malanja piika ilmoitti, että hirsipuuta jo rakennetaan ja keskiviikkona pitäisi sitten pyövelin saapua Moskovasta, ja että tuomittujen kotiväki poraa niin, että kuuluu yli koko kylän.
Natalia Ivanovna ei mennyt kotoaan minnekään, ollakseen näkemättä hirsipuuta ja väkijoukkoa, ja toivoi vain, että kaikki olisi tapahtunut niin pian kuin mahdollista, sillä hän ajatteli vain itseään eikä tuomituita tai niiden kotiväkeä.